Voimaksi viikolle

Seurakunnan työntekijöiden hartauskirjoituksia.

 

29.8.2018

Rippikoulumuistoja

Kesän rippikoulut ovat nyt takanapäin ja niistä on itselläni kiitollinen ja vähän haikeakin mieli. Rippikoulujen ehkä yksi tunnetuin ”riparilaulu” on Lapsuuden usko. Sitä on laulettu jo monien vuosikymmenien ajan suomalaisessa rippikoulussa.

Tuon laulun teksti tuo mieleeni tuhlaajapoikavertauksen:

Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi sanoi isälleen: “Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.” Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Nuorempi kokosi varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Hän pääsi erään miehen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä sikojen ruokaa, mutta sitäkään ei hänelle annettu.

Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: Minun isäni palkkalaisilla on yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.

Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Poika sanoi hänelle suunnittelemansa sanat, mutta isä sanoi palvelijoilleen: “Hakekaa parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Niin alkoi iloinen juhla.

Usein täällä maailmassa tuntuu käyvän niiin, että he, jotka tarvitsisivat eniten halauksia ja rakkautta, saavat vain kättelyn. Taivaan isä, jota tuo tuhlaajapoikavertauksen isä kuvaa, tahtoo halata ja antaa anteeksi kaikille, jotka hänen luokseen palaavat. Jeesus itse sanoi: ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.”

Lapsuuden usko -laulun neljännessä säkeistössä lauletaan näin: ”Jos vain nöyrin sydämin rukoilet, saat takaisin lapsen uskon aarteen kalliin, ihanan. Riemu suur on taivaassa, eksynyt kun palajaa kaukaa maailmalta jälleen kotihin.”

Siunattua syksyn alkua juuri sinulle.

Ismo Vettenranta

Nuorisotyönohjaaja

22.8.2018

Ken on mun lähimmäiseni?

Maailmassa on paljon itsekkyyttä. Minun pitää saada kaikkea, minulle pitää olla mieliksi jne.

Tulevan pyhän aiheena on lähimmäinen. Virsi 431 alkaa sanoilla ”Ken on mun lähimmäiseni”. Onko ystävä ja lähimmäinen vain se, joka voi olla hyödyksi meille itsellemme? Itsekkäästi ajateltuna asia on näin.

Rippikoulussa kysymykseen ”mitä tarkoittaa lähimmäinen” saa usein vastaukseksi sen tarkoittavan perhettä ja ystäviä. Tällöin ehkä sekoitetaan sanat lähimmäinen ja läheinen. Lähimmäisiähän ovat kaikki ihmiset, eivät vain meitä lähinnä olevat kuten esimerkiksi ystävät.

Omat kokemuksemme vaikuttavat siihen, miten suhtaudumme ympäristöömme ja toisiin ihmisiin. Se, että joku välittää minusta ja minä välitän jostakin, tuntuu hyvältä. Vieraastakin ihmisestä voi välittää, vaikkakin eri tavalla kuin läheisestä ihmisestä. Jumalan edessä olemme kaikki tasavertaisia.

Kukaan ei saisi tulla torjutuksi. Välinpitämättömyys toista ihmistä kohtaan on väärin. Lähimmäinen on kuitenkin jokainen ihminen, joka meidän apuamme tarvitsee. Lähimmäisenrakkauden lähtökohtana ei pitäisi olla vastavuoroisuus, odotus sitä, että antaessaan saa jotain takaisin.

Lähtökohtana pitäisi sen sijaan olla tuntemus sitä, että toinen ihminen tarvitsee apuani ja minulla on mahdollisuus olla avuksi. Oikea auttaminen on pyyteetöntä. Se ei ole oman edun tavoittelua tai huomion hakemista. Silti se voi ja saa tuoda iloa itselle.

Luonnossa liikkumisesta nauttiva marjastaja voi jakaa iloaan esimerkiksi antamalla marjoja sellaiselle, joka ei niitä itse pysty poimimaan. Lähimmäisen puolesta voi rukoilla, vaikka ei pystyisi tekemään mitään muuta.

”Elämä ei vaadi sinulta enempää kuin sinulla on. Se vaatii vain yhtä sankaritekoa – älä juokse pakoon!” (Dag Hammarskjöld)

Riikka Rantakallio, diakoni, Kangasalan seurakunta

 

 

 

15.8.2018

Anna sade

Viime sunnuntain aihe oli itsensä tutkiminen. Syvä huokaus! Voiko vaikeampaa aihetta olla? Mieluummin tutkin sääilmiöitä kuin itseäni. Mitä mieltä olette tästä luita ja niveliä hellivästä helteestä? Se on jatkunut jo kauan ja sen jäljet näkyvät ympärillämme. Väkisinkin olen alkanut toivoa sadetta, vaikka olen auringon ystävä.

Kuljen täällä kysellen, katson hiljaa vaieten
Taivaanrantaan tähyilen, missä viipyy sateet sen
Miksi taivas pidättää, poutapilvet nyt vain nään
kunpa sadepisarat, vuotais maahan, kostuttais

”Ei tule kaksista satoa”, sanovat. Maanviljelyksestä en ymmärrä mitään, mutta metsissä kuljen paljon. Purot ovat kuivuneet, kaprakat jäkälät särkyvät jalkojeni alle ja varvut ovat palaneet ruskeiksi. Paikoitellen on kuitenkin mustikoita, ryttyisiä kuin rusinat. Luonto on janoon nääntymäisillään. Melkein voin tuntea janon tuottaman tuskan kuin se olisi omani.

Katson ylle vainion, tähkäpäät jo kypsät on
Korjuumiehet puuttuvat, lapset Herran uupuvat
Johda jälleen ristin luo, missä virtaa lähde tuo
joka janon sammuttaa, lapset Herran uudistaa

Raamatussa sanotaan, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Näen paljon kuivuuden jälkiä omassa elämässäni ja toistenkin ihmisten elämässä. Olenko kadottanut jotakin - näköni vai peräti uskoni kenties? Jeesus sanoi: ”joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Jeesus antoi tämän lupauksen meille kaikille. Olen juonut Jeesuksen antamaa vettä, minut on kastettu hänen nimeensä ja minä kuulun hänelle. Lähde on siis minussa, en voi kuolla janooni. Mutta miksi Jumala sallii minulle tämän janon tunteen? Onko ajoittainen janoaminen tarpeellista hengelliselle elämälleni? On niin paljon kysymyksiä, ehkä itsensä tutkiminen onkin kyselyä.

 

Tahdon nähdä voiman sen, joka muuttaa ihmisen
Veren voiman valtavan, murtuu kahleet maailman
Herra tässä polvistun, en voi muuta, antaudun
niihin käsiin tässä jään, jossa arven jäljet nään

 

Jumalan edessä on hyvä kysellä. Muuttukoon minussa kaikki se, jonka on tarve muuttua.

 

Anna sade, Jumala, sydän kaipaa, odottaa
Anna kaste Golgatan, virvoittamaan kuiva maa           -Hilja Aaltonen-

 

Hanne Karaksela

 diakonissa

25.7.2018

Uskolliset

Tarina kertoo miehestä, joka kuljeskeli tapansa mukaan tutulla merenrannalla. Suurten aaltojen mukana rantaan oli kulkeutunut lukemattomia puunkappaleita, kiviä, simpukoita ja meritähtiä. Samalla rannalla pieni tyttö puuhaili omissa oloissaan. Hän kumartui maata kohti, poimi varovasti käsiinsä meritähden, kulki veden rajaan ja heitti tähden aaltojen syliin. Sitten hän kävi hakemassa toisen meritähden ja kuljetti sen veteen. Ja sitten hän haki seuraavan. Ja taas seuraavan. Ja seuraavan.

Mies seurasi tytön touhua ja mietti itsekseen, että tyttö parka ahkeroi aivan turhaan, ja siihen pitäisi puuttua. Hän käveli tytön luo ja sanoi: ”Kuule, tuo sinun puuhasi on täysin hyödytöntä. Meritähtiä on rannassa aivan loputtomasti, ja uusia tähtiä ajautuu rantaan jatkuvasti. Työsi ei tule koskaan valmiiksi. Ihan turhaa hommaa.” Tyttö oli hetken mietteissään, katseli kädessään lepäävää meritähteä ja vastasi miehelle: ”Se ei ole turhaa tälle meritähdelle”

Tulevan sunnuntain raamatuntekstit kehottavat kristittyjä seuraamaan Jumalaa ja olemaan uskollisia niissä tehtävissä, joihin hän meitä kutsuu. Ne asettavat meidät pohtimaan, mihin Jumala juuri tänään minua kutsuu, mikä on minun tehtäväni, millaisella paikalla toteutan parhaiten kutsumustani kristittynä. Kertomuksen tyttö oli selvillä omasta kutsumuksestaan. Hän hoiti uskollisesti tehtäväänsä, joka näyttäytyi laajassa mittakaavassa pieneltä ja turhalta puuhastelulta, mutta oli niin hänelle itselleen kuin jokaiselle hänen pelastamalleen meritähdelle erittäin merkityksellistä.

”Älä kiellä apuasi, jos toinen on avun tarpeessa ja sinä pystyt tekemään hänelle hyvää. Älä sano lähimmäisellesi: ’Mene nyt ja tule toiste, huomenna minä annan!’ – kun sinulla kuitenkin on mitä antaa.” sanotaan Sananlaskujen kirjan kolmannessa luvussa. Maailman hätää seuratessa kuulee aina välillä sellaisia kommentteja, että mitä järkeä on yksittäisten ihmisten auttamisessa, kun koko maailmaa ei kuitenkaan voida pelastaa. Jumala ei ajattele näin – onneksi. Tämän maailman toivottomuuden keskellä me voimme toimia hänen käsinään. Ja kun meidän uskollisuutemme Häntä ja tehtäväämme kohtaan jää vajaaksi, hänen uskollisuutensa ei lopu milloinkaan. Hän antoi meille Kristuksen, joka oli omassa tehtävässään täydellisen uskollinen loppuun asti. Jottei yksikään meistä, Jumalalle äärettömän rakkaista hukkuisi.

 

Elina Oksanen

seurakuntapastori

 

18.7.2018

Rakastan, rakastan…

Ystäväperheessäni on tapana erotessa ja illalla nukkumaan käydessä tapana sanoa ”rakastan, rakastan”. Kysyin kerran, miksi he sanovat asian tuolla tavalla, miksi ei tavanomaisesti ”minä rakastan sinua”.

Perheen äiti kertoi tyttärensä jo pienenä tyttönä järkeilleen seuraavaa: Jos sanomme toisillemme erotessa tai nukkumaan mennessämme minä rakastan sinua, niin viimeinen toiselle lausumamme sano ei olekaan rakastan vaan sinua. Kun sen sijaan sanoessamme rakastan, jää viimeiseksi sanaksi tuo rakastan ja sen sanan hän halusi jättää erotessaan läheisestään. Taustalla oli ajatus siitä, että koskaan ei voi tietää milloin kohtaaminen ja eronhetki on viimeinen. Selityksen kuultuani häkellyin.

Tämä kertomus on jo useamman vuoden vaikuttanut omaan ajatteluuni ja olen ottanut siitä omaan käyttöön idean. Illalla viimeiseksi yritä muistaa sanoa läheisilleni ”Olet minulle rakas!”. Olen muuttanut sanamuotoa, mutta ajatus on pysynyt samana. Haluan sanoa, että tuo kanssani elämäntaivalta kulkeva ihminen on minulle tärkeä, että haluan siunata häntä ja pitää hänet myös eri paikoissa ollessamme lähellä. Samalla, kun muistutan rakkaudestani tuota läheistäni, muistutan itseäni siitä, kuinka tärkeä tuo ihminen on juuri minulle. Mietin, miten olen häntä tänään kohdellut? Olenko kuullut ja nähnyt, mitä hän on halunnut sanoa tai tehdä? Olenko ollut rinnalla ja tukenut? Tai riemuinnut toisen ilosta?

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” ( Joh. 3:16.) Tämä tuttuakin tutumpi pienoisevankeliumi on tullut kerrattua tänäkin kesänä rippileirillä. Sen sanoma meille on yhtä yksiselitteinen. Jumala halusi antaa meille lahjan, joka olisi meille, hänen rakkaille lapsilleen avuksi. Hän järjesti meille pääsyn tämän elämän jälkeen iankaikkiseen elämään. Hän antoi Poikansa kärsiä ja kuolla meidän jokaisen puolesta. Tuota lahjaa suurempaa uhrausta ei kukaan voi tehdä.

Jumala haluaa tänäänkin sanoa sinulle ja minulle: Olet minulle arvokas! Olet minulle rakas!

 

Päivi Segerroos

perhediakoni

 

11.7.2018

Kirkastussunnuntai

Tunsin itseni ”julmaksi julistajaksi” hartaushetken jälkeen eräänä sunnuntaina. Sain kuulijalta palautetta: ”Miksi aina saarnataan kärsimyksestä ja synkistä asioista?”.

Yritin puolustautua kertomalla toivosta ja Jeesuksesta, jotka olivat tekstissäni.  Tämä selitys ei selvästikään riittänyt kysyjälle. Kiitin palautteesta, joka jäi kirkkaana mieleeni.

Olen ihaillut evankelista ja runoilija Hilja Aaltosta; hänen ilmaisukykyään ja ”avointa syliään” koskettaa ihmistä. Hän oli Jumalan palvelija, joka osasi puhua ymmärrettävästi tämän ajan ihmiselle. ”On uskallettava olla oikealla tavalla yksinkertainen, semmoinen että ihmiset ymmärtävät mistä on kysymys”, hän kirjoitti. 

Kirkkauden Herra ei pystyttänyt valtakuntaansa Kirkastusvuorelle. Kristus astui alas maailman pimeyteen vapahtamaan syntisiä ja kurjia. Jeesus ilmaisee jumalallisen kirkkautensa uhrautuvana rakkautena Golgatan pimeydessä.

Hilja Aaltonen puhui ristinevankeliumista: yksinkertaisesti Golgatan armotiestä, missä ihmiset saavat kaipaamansa muutoksen elämään, sillä Jeesus kuoli syntiemme tähden. Aaltosen mielestä tämä on riittävä ydinsanoma. Siitä tuskin kukaan uskovainen on eri mieltä. Täytyy kuitenkin muistuttaa Kirkastusvuoren tapahtuman tärkeydestä meille ihmisille vielä yksi asia. Seurakunta saa tulla osalliseksi Kristuksen kirkastetusta ruumiista Pyhässä Ehtoollisessa. Siinä Kristus tulee ruumiillisesti syntisten ja kurjien luokse tuoden mukanaan Jumalan anteeksiantamuksen ja armon. 

Tulkaa, kaikki on valmista!

 

Taivas, Jumalan taivas,

porteillas siunataan,

taivas Jumalan taivas tahrat poistetaan.

Lunta valkeempi puku,

Kuninkaan ylhäinen suku

ovellas kirkastetaan

Hilja Aaltonen     

                                                      

Johanna Raitanen

diakoni

Kangasalan seurakunta

                          

4.7.2018

Mikä voisi olla sinun osasi?

Viime sunnuntaina juhlittiin apostolien päivää. Aiemmin kyseisenä pyhänä muisteltiin apostoli Pietaria ja Paavalia ja heidän marttyyrikuolemaansa. Nykyään apostolien päivänä juhlitaan kaikkia apostoleja ja heidän kutsumistaan Kristuksen työhön.

Kertomus Paavalin kääntymisestä vainoajasta uskovaksi on vaikuttava. Kristittyjä vainoava Saul oli matkalla Damaskokseen toimittamaan kuninkaan asioita kristittyjä vastaan. Matkalla hän kohtasi kirkkaana loistavan Jeesuksen, joka sokaisi hänet ja kysyi ”Miksi vainoat minua Saul?”. Jeesus kertoi pelastavansa Saulin hänen oman kansansa käsistä ja lähettävänsä hänet pakanoiden pariin saarnamaan pelastuksesta. Hänen tehtävänään olisi saattaa ihmisiä pimeydestä valoon ja syntien anteeksiantamukseen.

Kohtaamisen jälkeen Saul oli muuttunut mies. Hänestä tuli Paavali, latinaksi Paulus eli nöyrä. Hän alkoi levittää ilosanomaa Jeesuksesta.

Harva kokee yhtä radikaalia kääntymystä. Jonkun usko on kulkenut mukana koko elämän ja joku on löytänyt sen mukaan matkan varrella. Kääntymyksiäkin on monenlaisia. Se voi olla myös sitä, että havahtuu hiljaisen kristityn arjesta miettimään, miten itse voisi viedä eteenpäin evankeliumia omassa elinpiirissään.

Jeesus kutsuu jokaista levittämään ilosanomaa syntien sovituksesta ja pelastuksesta, armosta ja Jumalan rakkaudesta.

Jeesus sanoo: ”En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” (Joh. 15.)

Jeesus kutsuu myös meitä jokaista tänä kesänä Kangasalla. Parasta on, että ystävät eivät jätä toisiaan yksin. Jeesus lupaa olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Pienikin liikkeelle lähteminen riittää hänelle; jokainen tekee oman osansa. Mikä voisi olla sinun osasi, Jeesuksen ystävänä?

Laura Weckström

kesäteologi

Kangasalan seurakunta

 

27.6.2018

Kutsuttu ja lähetetty

Sunnuntaina vietetään Apostolien päivää. Päivän evankeliumi kertoo opetuslasten kutsumisesta ja heidän tehtävästään.

Apostoli tarkoittaa luota lähetettyä. Tämä kuvaa hyvin kristityn suhdetta Jumalaan. Jumala kutsuu jokaista Hänen luokseen. Kun opimme tuntemaan Hänet, Hän lähettää meidät kertomaan ilosanomaa toisille. Jumala on lähettänyt maailmaan jo miljoonia todistajia kertomaa ilosanomaa.

Evankeliumiteksti kertoo heistä, jotka Jeesus kutsui ensin. Jokainen opetuslapsi kutsuttiin nimeltä, yksilönä ja omana itsenään. Opetuslasten joukko ei ollut aatteellisesti yhtenäinen porukka. Siihen kuului erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista; kansallismielisiä kiivailijoita, kalastajia, Rooman valtakunnan palveluksessa maksuja keräävä tullivirkailija...

Mukana oli myös Juudas, kavaltaja. Tällaista ihmisryhmää tuskin kukaan nykypäivän yritysjohtaja kutsuisi alaisikseen. Se olisi liian suuri vaara hankkeiden epäonnistumiselle.

Jeesus kutsui. Hän opetti ja ohjasi heitä kolmen vuoden ajan. Opetuslapsilla ei ollut lähtökohtaisesti valmiuksia toimia seurakuntatyössä, mutta he oppivat.

Jeesus kutsuu meitäkin nimeltä seuraamaan Häntä samalla tavalla kuin hän kutsui opetuslapsia 2000 vuotta sitten. Meillä ei tarvitse olla valmiita taitoja tai voimavaroja. Meiltä ei kysytä hengellistä herkkyyttä tai salaperäisen tiedon ymmärtämistä. Hänelle kukaan meistä ei ole osa massaa eikä kukaan ei voi pelastua toisen uskolla.

Hän kutsuu meitä pelastukseen, syntien anteeksi saamiseen ja sovintoon Jumalan kanssa. Kun Jumala on saanut meitä puhdistaa, ohjata ja kasvattaa, hän lähettää meidätkin kertomaan ilosanomaa, jonka mukaan Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän (Joh. 3).

Jumala on tänään sama Jumala kuin vuosituhansia sitten. Hän on elävä ja todellinen persoona, jonka jokainen voi oppia tuntemaan. Hän on kutsuva ja lähettävä Jumala. Jeesuksen sanoissa Hän kutsuu ja lähettää meitä jokaista yksinkertaisilla sanoilla: Tulkaa minun luokseni (Matt.11) ja menkää kaikkeen maailmaan (Matt. 28).

Markku Mustajärvi

Seurakuntapastori

Kangasalan seurakunta

20.6.2018

"Kuka minut ilmoitti tähän kilpailuyhteiskuntaan?" 

Ilmoittiko joku minut tähän kilpailuyhteiskuntaan, on kysymys, jota nykyään huomaa kysyvänsä itseltään. Tämän päivän yhteiskunnassa on jatkuva tarve kilpailla.

Ihmisillä on tarve menestyä ja pärjätä - ja pärjätä yksin. Paine näkyy jo lapsissa ja nuorissa. On saatava hyviä kouluarvosanoja, sillä muuten on toisia laiskempi, tyhmempi tai huonompi. Lapsille asetetut vaatimukset saattavat häilyä painona myös vanhempien harteilla.

Lapsen koulunumerot tuntuvat joskus arvostelulta siitä, kuinka hyvin vanhempi on hoitanut hommansa. "Olenko tehnyt kaiken, mitä voin tehdä, jotta lapseni pärjäisi? Olenko huono vanhempi?"

Arvosanoista tulee helposti lyhyitä toteamuksia ihmisen arvosta. Kilpailu rasittaa ja väsyttää. Se ulottuu kaikille elämän osa-alueille ja näkyy siinä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan. Tämä voi johtaa siihen, että näemme toisessa vain sen, millä tavoin olemme häntä parempia ja miten voimme hyötyä hänestä.

Vaatimukset eivät usein ole pelkästään opiskelun tai työpaikan sanelemia. Usein asetamme vaatimuksia itsellemme. Usein vaadimme itseltämme paljon suurempia asioita, kuin kehtaisimme toisilta ihmisiltä pyytää. Myös meille rakkaat ihmiset voivat joskus vaatia paljon. Perheellämme saattaa olla meidän varallemme odotuksia, jotka saattavat tuottaa meille syyllisyyttä, kun emme pystykään täyttämään niitä. Ystävämme odottavat meiltä helposti paljon. Lähipiirillämme on tietty kuva meistä ja teemme kaikkemme, jottei se kuva rikkoudu. On pakko jaksaa ja pärjätä yksin.

Paavali toteaa lohdullisesti: "Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen." (Room. 9.)

Jumalan armo on hyvä muistaa, kun lähestymme juhannuspäivää, jota kristityt viettävät Johannes Kastajan syntymän muistoksi. Raamatussa enkeli ilmestyi Sakarias-nimiselle papille ja ilmoitti hänelle, että hänen vaimonsa Elisabet tulisi raskaaksi ja synnyttäisi pojan. Pojalle olisi annettava nimeksi Johannes, joka tarkoittaa "Jumala on armollinen". Nimensä mukaisesti Johannes Kastaja saarnasi Jumalan armosta.

Jumala ei anna arvosanoja. Ihmisen arvo ei ole mitattavissa koulunumeroissa, hänen lapsensa koulunumeroissa, tai siinä, kuinka hän etenee urallaan. Jumala on armollinen, eikä armoa ansaita eikä siitä kilpailla.

Joskus ihminen väsyy, eikä pysty täyttämään vaatimuksia, joita hänen harteilleen on kasattu. Se on inhimillistä. Vaatimusten täyttäminen ei ole elämässä tärkeintä. Emme ole täällä kilpaillaksemme läheistemme kanssa, vaan elääksemme yhdessä ja rakastaaksemme toisiamme. Se on tärkeintä.

Viljatuuli Ylikoski

kesäteologi

 

13.6.2018

Aina ei voi voittaa

Monesti kuulee jonkun sanovan, että aina ei voi voittaa, mutta voi kun voittaisi edes joskus. Ainakin huippu-urheilussa on selvät tavoitteet. Niin yksilö- kuin joukkueurheilussakin tavoite on suunnattu kohti voittoa. Kukaan ei muista kuka oli viides tai kymmenes jossakin lajissa. Vain voittajat muistetaan.

Ei ole kiva jäädä ikuiseksi kakkoseksi tai ikuiseksi kymmenen parhaan joukkoon kuulujaksi. Vanha totuus lienee, että on mukavampi voittaa kuin hävitä.

Pian käynnistyvissä jalkapallon MM-kisoissa tavoitellaan maailman suosituimman urheilulajin mestaruutta. Joukkueet eri puolilta maailmaa kokoontuvat ottamaan mittaa toisistaan. Odotukset ja tavoitteet ovat korkealla. Moni joukkue joutuu tyytymään vähempään kuin voittoon. Loukkaantumisia voi tulla tai muuten vaan ei oikealla hetkellä onnistu.

Onnistumisia, epäonnistumisia, voittoja ja tappioita koemme elämässä muutenkin kuin urheilussa. Monesti olisi mukavampi kokea tappioiden sijaan onnistumisia, huonouden sijaan paremmuutta ja heikkouden sijaan voimaa ja taitoa. Vertaillessa itseä toisiin löytyy aina joku, jolla on jotain enemmän ja jotain paremmin kuin minulla.

Vertailujen keskellä on hyvä muistaa, että ihmisarvomme ei heilahtele sen mukaan, miten hyviä tai tehokkaita olemme. Meidät on luotu Jumalan kuviksi, ja sitä kautta meillä on oikeus kokea olevamme arvokkaita sekä tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Olemme ainutkertaisia persoonia ja luotuja iankaikkista elämää varten. Kukaan toinen ei ole tärkeämpi Jumalan silmissä kuin sinä. Hän lähetti ainoan poikansa osoittaakseen miten arvokkaita olemme Hänelle.

Meidän ihmisten rakkaus toisiamme kohtaan on vajavaista, mutta Jumala rakastaa meitä täydellisellä rakkaudella. Meistä jokaisesta on maksettu kallein mahdollinen hinta, Jeesuksen ristin kuolema, jotta voisimme kuulua Hänelle. Kristinusko on olemukseltaan Jumalan lahjojen vastaanottamista ja Jumalan mahdollisuuksien varaan rakentamista.

Ihmisarvomme takuupilarit ovat Jumalan luomistyössä, sovituksessa ja lunastuksessa. Jokaisella on mahdollisuus voittaa ainakin kerran, ja palkintokin on ihan vertailukelpoinen: iankaikkinen elämä, jonka Jumala on luvannut kaikille, jotka Häneen uskovat.

”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen.” Joh. 1:12

nuorisotyönohjaaja

Ari Vettenranta       

Vaaleaa pöytäkynttilää sytytetään tulitikulla.