Voimaksi viikolle

Seurakunnan työntekijöiden hartauskirjoituksia.

 

21.2.2018

Keskellä

 

Minusta tuntuu, että olen nyt todella keskellä elämää monin tavoin. Katsoin asiaa sitten viime kuukausien tapahtumien kannalta yksityiselämässä, työelämässä tai tämän vuodenajan mukaan, niin tuo tunne kaiken keskellä olemisesta vahvistuu.

 

Työelämässä on takana tiukka syksy monine juhlavuoden tapahtumineen. Me kanttorit saimme olla toteuttamassa hyvin erilaisia tilaisuuksia ja välillä menimme jopa hieman ”epämukavuusalueelle”. Siitä työelämän kouluttajat olisivat todella iloisia, koska silloin opimme jotain itsestämme työntekijöinä ja kollegoistamme sekä siitä, miten tilanteessa toimimme.

 

Musiikkityö tuntuu olevan aina keskiössä. Meitä kanttoreita kysytään säännöllisesti eri tilaisuuksiin ja meitä toivotaan mukaan jo suunnitteluun. Me kanttorit saamme olla myös keskellä innokkaita vapaaehtoisia, jotka antavat joka viikko aikaansa ja työpanostaan evankeliumin käyttöön. Sain myös saatella ikuisuusmatkalle omaa isääni, ja kyllä se kovaa kolahtaa, kun näin peruuttamattomia asioita elämässä eteen tulee. Vaikka fyysisen iän tiedostaa, niin asiat tapahtuvat hyvin nopeasti kun aggressiivinen sairaus hyökkää täydellä voimalla. Ja jos oma isä lähtee, niin itse taidan olla silloin elämän keskiössä, koska olen siis seuraavana vuorossa? Luonnossa kaunis talvi on parhaimmillaan kohta, kun valon määrä lisääntyy päivä päivältä. Olemme keskellä myös talvikautta.

 

Minua puhuttelee juuri nyt seuraava laulu. Laulussa lauletaan näin Kaija Pispan sanoin: ”Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten; matkalla, Herra, lupaat meitä johdattaa: kaitse askeleita horjuvien lasten.” Laulu päättyy: ”Elämän näen pientareelle piirtyvän, Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran! Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän: Ihmisen on määrä päästä kotiin kerran. Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen”.

 

Musiikkitilaisuuksia on enemmän luvassa, kun kuljemme kohti pääsiäistä. Maaliskuun lopulla on lyhyellä aikavälillä konsertteja ja virsi-iltoja, joissa voi osallistua itse laulamiseen tai vain kuunnella ja antaa musiikin viedä mukanaan. Musiikin kieli voi viedä sanomaa eteenpäin, jos teksti tuntuu etäiseltä. Hyvässä sävellyksessä musiikki tukee tekstiä ja puhuu samaa kieltä. Tervetuloa hiljentymään ja rauhoittumaan keskeltä elämää!

 

Jukka Heroja

johtava kanttori

 

14.2.2018

Katumus ja paasto

Englantilaisen kirjailija-runoilija-taidemaalarin John Ruskinin motto oli ” Tänään”. Tuo tunnuslause hallitsi hänen koko elämäänsä. Hän eli ”tässä päivässä”. Emme voi mitään eiliselle - olipa se hyvin eletty tai sitten ei. Huomista emme voi vielä koskettaa, tehdäksemme sen hyväksi.

Tämä päivä on meidän. Jos elämme Jumalan kasvojen edessä, syntimme tunnustaen, teemme päivän työmme Jumalasta saamamme valon ja voiman avulla. Olemme armahdettuja!

Joka päivä meidän tulee pyytää Siunausta päivälle. Joka päivä tulee olla kuin tuomiopäivä, elämämme tärkein päivä. Päivä, joka vaikuttaa tulevaisuuteemme. Päivä, jonka sanat ja tehdyt päätökset muovaavat huomispäiväämme. 

Rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi. Elä tänään, niin kuin eläisit, jos tietäisit sen viimeiseksi päiväksesi. Se, että lähdemme päivään levosta käsin, Jumalan turvin, auttaa tekemään työmme hyvin.

Kuinka moni kaipaakaan sydämen lepoa? Sydämen lepo, joka olisi totta silloin, kun pystymme paastoamaan kiireestä, hälinästä ja levottomuudesta. Tarvitsemme tähän ”paastopakettiin” hiljaisuutta ja luottamusta.

Jatkuva aamusta iltaan kiireessä eläminen ei tuo sitä oikeaa lepoa, jota tarvitsemme. Me tarvitsemme Kristuksen lepoa, sillä levottomuus tekee meistä heikkoja. Parasta työtä voimme tehdä silloin, kun meillä on rauha Jumalan ja itsemme kanssa. ”Siinä on rakkaus - ei siinä, että olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että Hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme”. 1 Joh. 4:10−16.

Johanna Raitanen

diakoni

Kangasalan seurakunta

 

7.1.2018

Kantakaa toistenne taakkoja

Mikä on painavin asia, mitä olet kantanut? Se voi olla ostoskassit, jossa on viikon ruuat koko perheelle. Olet kenties ollut muuttoapuna ja kantanut laatikoita, joissa on vino pino kirjoja tai keittiötarvikkeita. Metsä- ja maataloustöissä kantaminen on arkipäivää, ehkä raskain kantamasi asia on siitä maailmasta. Eräs koululainen totesi kysymykseen, että hänelle raskain asia on ollut alasin.

Usein esineen paino ei ole ainoa rajoite kantamisessa. Jotkin asiat ja esineet ovat sen muotoisia, että niitä on vaikeaa kantaa yksin, vaikka niiden paino ei varsinaisesti ole ongelma. Muuttohommissa jokainen tarvitsee apua saadakseen kirjahyllyn, keittiön pöydän tai kulmasohvan oikealle paikalle, vaikka penkistä nousisi moninkertaisesti sama paino. Tarvitsemme toinen toistamme, vaikka omat voimat riittäisivätkin. Erityisesti tarvitsemme toisiamme silloin kun omat voimat eivät riitä.

”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2)

Siinä on melko yksinkertainen ohje meille kaikille. Olemalla auttavana kätenä, kuuntelevana korvana, lohduttavana olkapäänä ja rohkaisevana suuna toteutamme Jeesuksen meille antamat ohjeet. Se miten toimimme suhteessa lähimmäiseen, ihmiseen jota voimme auttaa, kertoo sydämemme tilasta enemmän kuin sanat jotka sanomme. Oli lähimmäisen avun tarve sitten konkreettista kantoapua tai hetki, jossa joku kuuntelee, ole valmis antamaan aikaasi hänelle.

Antti Timonen

Nuorisotyönohjaaja

31.1.2018

Mitä armoa, mitä helvettiä

Kristinuskon peruskäsitteet eivät aina ole helppoja ymmärtää. Raamattua lukiessa löytää monia haastavia asioita, joiden käsittely tuntuu vaikealta. Jumalan armo, josta myös viime sunnuntaina kirkoissamme puhuttiin evankeliumia, on myös perimmiltään ihmisille hyvin haastava asia. Armo on vapauttava oikeudellinen termi, jonka vastapuolena on rangaistustuomio. Jeesuksen sanoissa armo osoittaa ennen kaikkea ihmisen armahtamiseen kadotustuomiosta. Armoa siitä, että ihminen ei joudu helvettiin, vaan pääsee Jumalan armosta taivaan kotiin. Nykypäivänä tämä ajatus on ihmisille hyvin vaikea; miten rakastava Jumala voi yleensä tuomita ihmisiä kadotukseen?

Armo koetaan nykypäivänä monesti pelkkänä apuna erilaisiin elämän vaikeuksiin ja huoliin tai ihmisen omaan riittämättömyyden tunteeseen ja yhteiskuntakelpoisuuteen. Helvetti puolestaan ymmärretään elämänvaikeuksina.

Me elämme aikaa, jossa suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden ymmärtämistä korostetaan, jos tätä ajattelua vastaan joku nousee, hän tulee usein leimatuksi ääriajatuksillaan tai vanhoillisuudellaan. Ihminen pyrkii itse määrittelemään oikean ja väärän, olemaan oman elämänsä keskipiste, asettamalla hyvinvointinsa enentämisen korkeimmaksi päämääräksi.

Jumala ohjaa meitä sanassaan ymmärtämään, että katoavan maailman keskellä tarvitsemme  yhteyttä Häneen. Jos elämmme irrallamme Jumalastamme ja Hänen rakkaudestaan, me kadotamme elämän tarkoituksen ja suunnan. Kun käännymme Jeesuksen puoleen, me voimme kasvaa Jumalan armon tuntemisessa ja löydämme elämämme syvimmän tarkoituksen.

Siinä näemme myös Jumalan oikeudenmukaisuuden, ja voimme ymmärtää Jeesuksen sovitustyön merkityksen; Jumalan rangaistus tuli Hänen päällensä. Hän sovitti ristillä syntimme, että me hänessä saisimme Jumalan armahduksen ja rauhan. Kun me otamme vastaan tämän Jumalan armon omaan elämäämme, uskoen Jeesukseen, pelastumme. Silloin elämme siinä armossa, jonka Jeesus on meille ansainnut. Armossa, joka pelastaa meidät Jumalan tuomiolta ja kadotukselta.

Ihmisen on usein vaikea käsittää ja hyväksyä sitä, miten voimme pelastua vain Jeesuksen ristintyön perusteella. Usein koemme, että meidän täytyy tehdä jotain kelvataksemme Jumalalle tai ansaitaksemme häneltä jotain hyvää. Tällaiseen itsemme arviointiin ja hyväksymiseen me kasvamme tässä maailmassa jo pienestä pitäen. Opimme elämässämme suorittamaan töitä ja ansaitsemaan oman paikkamme.

Jeesuksen luo meidät kutsutaan kuitenkin ilman omia ansioitamme, omana itsenämme. Siinä me tarvitsemme vain nöyrää mieltä vastaanottaa Hänet elämäämme. Jumalan Sana osoittaa, että kaikille, jotka ottivat Jeesuksen vastaan, Hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat Häneen. Jumalan armossa on siis kyse ennen kaikkea oman riittämättömyyden tunnustamisesta ja jo valmistetun avun vastaanottamisesta.

Kun ihminen vastaanottaa Jeesuksen omaan elämäänsä, toteutuu Jumalan armon tarkoitus; ette; ettetteettei yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi ikuisen elämän.

Markku Mustajärvi

seurakuntapastori

 

 24.1.2018

Kuitit kateissa                   

Tietyt ihanteet, säännöt ja käskyt muodostavat elämällemme sellaiset raamit, joiden puitteissa on turvallista ja hyvä elää yhteydessä toinen toistemme kanssa. Esimerkiksi Jumalan ilmoittama elämän peruslaki löytyy kymmenestä käskystä: mitä hän toivoo meidän tekevän ja mitä jättävän tekemättä. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Yhteiset arvot ohjaavat yhteisten pelisääntöjen rakentamisessa. Ole rehellinen. Kunnioita toisia ihmisiä ja kaikkea elämää. Suojele ja varjele tuhoamisen sijasta. Ole vastuullinen ja säästeliäs. Ja pidä kuitit tallessa.

Jo Raamatun alkulehdiltä lähtien on näkyvissä meitä ihmisiä ohjaavien ihanteiden ja arkisen todellisuuden välinen suhde. Haukkaamme väärää hedelmää selkeästä säännöstä huolimatta. Syntiinlankeemuskertomuksen teema toistuu lukuisin muunnelmin omassa elämässämme. Kompuroimme ihmissuhteissamme, töräyttelemme toisillemme ajattelemattomia kommentteja, tuhoamme luontoa ympärillämme, unohdamme ja hukkaamme oman elämämme tärkeitä lankoja ja kuitteja. Unohdamme lähimmäisemme ja Jumalan. Apostoli Paavali kiteytti asian näin: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” (Room. 7: 19)

Synti sitoo meitä, ja omatuntomme pitää tarkkaa kirjaa siitä, missä kaikessa olemme epäonnistuneet ja tehneet sitä pahaa, mitä emme oikeasti tahdo. Tässä kohdassa armo puuttuu peliin ja kääntää kaiken ympäri. Maailmassa, jossa lähes kaikki on maksullista tai pitää ansaita kovan ponnistelun kautta, Jumalan rakkaus, ansaitsematon armo on jotain täysin mullistavaa. Jumalan suhtautuminen meihin jatkuvasti kompuroiviin ihmisiin, hänelle rakkaisiin luomuksiinsa, on kaikkea muuta kuin kohtuullista ja säästeliästä. Kun teemme hänelle tiliä virheistämme ja rikkomuksistamme, hän repii kuittimme ja toteaa, että kaikki on jo maksettu. Isän taskuun ja Pojan laskuun. Emme voi antaa Hänelle mitään, eikä Hän kysele kadonneiden kuittiemme perään.

Elina Oksanen

seurakuntapastori

 

17.1.2018

#Rauha

Olin viime viikolla yhdessä työtovereideni kanssa kolme päivää Kirkon Kasvatuksen päivillä Jyväskylässä. Tänä ja ensi vuonna kirkon kasvatuksen teemana on rauha. Esille otettiin tietenkin ajatus maailman rauhasta tai sodasta ja rauhasta.  Nämä asiathan meille ensimmäisenä rauha – sanasta tulee mieleen. Mutta ennen kaikkea aihetta käsiteltiin sisäisen ja ulkoisen rauhan näkökulmasta. Teemapäivillä haastettiin kirkon kasvatuksen työntekijöitä, meitä jokaista, kohtaamaan oma rauhattomuutemme ja etsimään rauhan lähdettä.

Jyväskylässä tulivat esille niin vihapuhe ja sen ehkäisemisen keinot, yhteisön ulkopuolelle jättäminen kuin nettimaailman mukana tullut kiusaaminen. Teemoina olivat myös kasvurauha ja sen takaaminen eri-ikäisten lasten ja nuorten kanssa. Esillä noilla päivillä oli monta projektia ja uutta toimintamallia, joita työssämme voimme paikallisesti lähteä toteuttamaan. Ideoita siis tuli roppakaupalla.

Vuosien varrella, kun olen jo kiertänyt aika monilla neuvottelu- ja koulutuspäivillä, olen todennut, että läsnäoloni syy ja tavoitteeni täyttyy, kun saan mukaani yhden HELMEN kotiin päin vietäväksi. Se voi olla orastava ajatus tai valmiiksi pureskeltu toteamus. Se voi olla menetelmä, jota työssään käyttää tai se voi olla hyvä hengellinen pysähtyminen.

Näiden päivien HELMI oli ”Ulkoinen rauha tulee vain sisäisen rauhan kautta”. Minulle tuo lause sisältää ajatuksen siitä, kuinka minun on ensin löydettävä sisäinen rauha itsestäni, jotta voin toimia oikeasti ulkoisen rauhan eteen. Sisäinen rauha on riidattomuutta ja sopusointuisuutta itsensä kanssa. Se on armollisuuden kokemista ja armollisuuden välittämistä toisille. Se on hyvän ja oikean puolella olemista. Toivottavasti tulevina päivinä ajatuksiini putkahtaa vielä lisäkin rauhaan liittyviä oivalluksia. Nyt haastan kuitenkin Sinua pysähtymään hetkeksi ja miettimään mistä syntyy sinun sisäinen rauhasi ja mistä sinun rauhasi saa voimansa?

Minulle rauhan syvin lähde on näissä Jeesuksen sanoissa: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh.14:27)

Päivi Segerroos 

perhediakoni

                                                                 

 

10.1.2018

Pakanoiden pariin

Jeesus Nasaretilainen ja Jumalan Poika ei keskittänyt toimintaansa Jerusalemiin, juutalaisten uskonnolliseen pääkaupunkiin. Hän liikkui koko maanpäällisen elämänsä ajan paikkakunnilla, jotka eivät kuuluneet uskonnollisiin pyhiin paikkoihin tai olleet muutenkaan keskuspaikkoja sen ajan ihmisten elämässä. Hän hakeutui epämääräisten ihmisten luo, alueille, joissa tunnetusti ei keskitytty uskonnon harjoittamiseen, vaan joissa elettiin arkisesti ja uskottiin arkisesti. Aikuisen Jeesuksen kotimaakunta oli pakanoiden Galilea.

Jo hänen syntymästään saakka hänen ympärillään pyörivät tavalliset, syntiset ihmiset. Hänen seimensä äärelle eivät saapuneet vallanpitäjät tai uskonnolliset johtajat, vaan vaatimattomat työläiset ja ulkomaalaiset. Kaikki olivat sellaisia, jotka eivät täyttäneet ”kunnon hurskaan juutalaisen” mittaa ja olivat automaattisesti pakanoita, ”oikeasta” Jumalasta ja uskosta mitään tietämättömiä.

Jeesusta tämä ei häirinnyt. Hän meni ja asettui itselleen vieraan heimon keskelle, ei moittinut heitä heidän tietämättömyydestään tai elämätavastaan. Hän meni heitä lähelle ja kertoi, että Jumalan valtakunta, Jumala itse, oli tullut heidän luokseen. Pyytämättä, ilman vaatimuksia, lahjaksi. Tuo viesti merkitsi ja merkitsee sitä, että Jumala tietää ja tuntee meistä jokaisen. Hän tulee ja hän on jo jokaisen luona. Meidän ei tarvitse mennä minnekään, jotta voisimme kohdata Jumalan.

Jeesuksen ensimmäisen ihmeteko oli veden muuttaminen viiniksi, hääjuhlassa nautittavaksi juhlajuomaksi. Jeesukselle olivat ja ovat tärkeitä ihmisten arkiset huolet ja murheet. Arki ja pyhä eivät ole toistensa vastakohtia, vaan juuri arjessa kohdataan pyhä ja Jumala sekä hänen ihmeelliset tekonsa.

Auni Kaipia

Kappalainen

 

3.1.2018

Hukattu ja löydetty

Olen viettänyt monia päiviä suunnaten katseeni ennemmin jalkoihini kuin määrätietoisena eteenpäin. Syystä jos toisestakin en ole aina jaksanut, viitsinyt tai halunnut kohdata kanssakulkijoiden katseita, enkä tulla itse nähdyksi. Talven pimeys voi olla silloin lohdullinen piilopaikka, joka antaa uppoutua omiin ajatuksiin. Edes silloin en ole jäänyt huomaamatta, ja todisteet siitä ovat kulkeutuneet nähtäväkseni aivan jalkojeni juureen.

Kerran silmiini sattui pikkurillin pituinen, veistelty puinen kala. Päättelin sen todennäköisesti pudonneen joltain vanhan liiton kalastelijalta, viehe tai sen tapainen. Moni ei varmaankaan olisi siitä kiinnostunut, saati vaivautunut sitä poimimaan. Minulle se merkitsi: Et ole yksin. Muistin kuulleeni ajoista, jolloin Jeesuksen seuraajia vihattiin, vainottiin ja he tunsivat ystävänsä vihollisistaan piirtämällä maahan yksinkertaisen kaksikaarisen kalan, iktyksen, yhden kristinuskon varhaisimmista symboleista.

Toinen merkittävä löytöni, keskellä pimeintä, jälleen lumetonta marraskuuta ja keskelle omaa kriisiäni riittämättömyydestäni tipahti pieni, pyöreä heijastin vetiseen maahan. Heijastin, valonpilkahdus synkkyyteen, joka toi minulle lohdun: ”Minä olen maailman valkeus, joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella. Joh. 8:12”

Kolmannella kerralla en enää uskaltanutkaan ajatella löytöäni sattumana tai vahinkona. Jälleen kerran ulkona, tuulen ja sateen armoilla, jälleen kerran minun askelieni tiellä, pieni tahrainen paperinpala, johon oli käsin kirjoitettu: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta, se on Jumalan lahja, ette tekojenne kautta, ettei kukaan kerskaisi. Ef. 2:8-9”

Olen kova hukkaamaan, enkä ole ollut erityisen hyvä löytämäänkään. Siksi on helpottavaa, että kaikki ei ole kiinni itsestäni, sillä aina en jaksa, pysty tai kykene. Jotkut asiat on tehty valmiiksi, eikä omaksi osakseni jää edes löytäminen, vaan pelkkä vastaanottaminen.

Sanna Virta

vs. nuorisotyönohjaaja

 

20.12.2017 

Jumalan antama joululahja

”On hanget korkeat nietokset, vaan joulu, joulu on meillä. Kylmät paukkuvat pakkaset ja tuimat Pohjolan tuuloset, vaan joulu, joulu on meillä.”

Monelle lumi ja hanget, talvinen maisema, tuo joulun tunnelman. Joillekin sen tuovat joululaulut, toisille jouluruoka ja etenkin lapsille joululahjat. Joulu on suuri juhla. Onhan se Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymä juhla. Joulun odotus lämmittää mielemme talven pimeimpään aikaan muistamaan Jumalan lupausten täyttymistä. Lupausta siitä, että Hän lähettää oman Poikansa meidän luoksemme, lunastamaan meidät kuoleman ja synnin vallasta ja luomaan meille jälleen yhteyden Häneen.

Jouluun kuuluu perinteisesti joulukuusi, joka kannetaan sisään jouluaattona. Kuusi koristellaan palloilla ja latvaan laitetaan joulutähti. Niillä kaikilla on oma symboliikkansa ja ne kertovat meille joulun merkityksestä. Kuusi kuvaa elämänpuuta paratiisissa, aikaa jolloin kaikki oli hyvin. Ei ollut pahuutta maailmassa.

Pahuuden toi epäilys Jumalan hyvyydestä ihmistä kohtaan, se johti tottelemattomuuteen ja niin ihminen otti hedelmän, josta Jumala oli sanonut: älä siitä syö, tai tulet kuolemaan.  Ihminen söi hedelmästä tullakseen Jumalan vertaiseksi, mutta joutuikin eroon Jumalastaan. Jumala antoi ihmiselle vielä mahdollisuuden päästä takaisin hänen yhteyteensä. Jeesus on tullut purkamaan erottavan väliseinän, vihollisuuden ihmisen ja Jumalan välistä. Aiemmin kuuseen ripustettiin punaisia omenia tai muita hedelmiä ja ne saatettiin kääriä hopea- tai kultapaperiin. Kauniit joulupallot ja muut koristeet kertovat meille tästä syntiin lankeemuksesta.

Tähti kuusen latvassa kertoo meille Jeesus-lapsen syntymästä ja itämaan tietäjistä, jotka seuraamalla tähteä tulivat Jeesuksen luo. Tähti loistaa pimeässä niin kuin Jumalan sana elämän pimeinä aikoina. Se neuvoo oikeaan suuntaan, kertoo mistä tulee apu.

Jouluaaton vietossa lahjojen jako on jokaisen lapsen ja aikuisenkin kohokohta. Innostus on katossa: mitä tästä paketista löytyy! Joululahjat muistuttavat siitä lahjasta, jonka Jumala, Luojamme, on antanut meille aivan omaksi: poikansa Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajamme.

Jumala on antanut syliimme kalliin lahjan. Jos sen avaamme tutustuen siihen ja otamme käyttöön, se mullistaa koko elämämme. Jumalan antama joululahja tuo tullessaan sydämeen syntien anteeksiantamisen kautta sellaisen rauhan, jota mikään ei voi viedä pois. Se tuo turvan vaikeina hetkinä, se antaa viisutta ja ymmärrystä elämän tärkeissä kysymyksissä ja se antaa johdatuksen ja avun elämään.

Jumala on meitä lähellä, hän on meidän kanssamme joka päivä. Herätessämme hän on läsnä, nukkuessamme hän suojaa. Hän on läsnä henkensä kautta kaikkialla, jos me vain avaamme sydämemme hänelle ja pyydämme häntä: tule Jeesus elämääni, sydämeeni. Pese kaikki syntini pois, että voit asua minussa. Vaikuta tahtominen ja tekeminen, että sinun hyvä tahtosi tapahtuisi minun kohdallani.

Jeesus on tässä läsnä ja kysyy sinulta: saako hän tulla sinun elämääsi nyt? Tule Herra Jeesus!

Siunattua joulua, Vapahtajamme syntymäjuhlaa!

Karin Uotila

johtava lapsityönohjaaja

 

13.12.2017

Yhtä juhlaa

Tämä on ollut kirkon juhlien vuosi. Uskonpuhdistuksen 500-vuotismerkkivuoden lisäksi olemme viettäneet seurakuntamme 650-vuotisjuhlaa ja pääkirkkomme 250-vuotisjuhlaa. Juhlavuoden loppu alkaa häämöttää, mutta sitä ennen saamme viettää kristillisen uskomme suurinta juhlaa. Kirkollisessa kalenterissa jouluun valmistavan ajan nimi on pieni paasto. Luterilaisten elämässä tämä ei kovin paljon näy.

Paaston noudattaminen saattaisi olla terveellistäkin, ja sitä paremmaltahan joulun herkut maistuisivat. Joulun viettoon voi valmistautua monella muullakin tavalla, kuten laulamalla joululauluja. Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksia on vielä jäljellä Kangasallakin tälle joululle. Joulun aikana voi käydä myös konserteissa ja aattokirkoissa ja -hartauksissa.

Vanhassa joululaulussa runoillaan, että ”oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen.” Se on kauniisti sanottu, mutta olisiko se hyvä? Joulun juhlatunnelma muuttuisi nopeasti arjeksi. Juhlahetkiä osaa arvostaa, kun niitä ei ole joka päivä. Valitettavasti arkea voi olla liiankin kanssa. Tilaisuuksiin osallistuminen ei sinänsä tuo joulun iloa ja riemua jokaiselle. Monet arjen huolet saattavat painaa päälle niin kovasti, ettei joulun tunnelmasta tule mitään tilaisuuksien eturivissäkään. Läsnäkin voi olla monella tapaa: yksi voi mennä vain katselemaan, toinen voi olla etsivällä mielellä ja kolmas voi olla jo löytänyt.

Ihminen on taipuvainen murehtimiseen. Joskus tuntuu, että mitä enemmän meillä on, sitä enemmän on myös murheita. Matteuksen evankeliumin kuudennessa luvussa kerrotaan, kuinka Jeesus oli tietoinen murehtimistaipumuksesta ja opetti, että ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille sen ohessa annetaan.” Se kuulostaa liiankin hyvältä. Saadakseen sen kaiken täytyy löytää se valtakunta ja sitten on kaikki tarpeellinen ja enemmänkin.

Ei se ihan näin taida mennä. Ehkä joku voi saada ympärilleen materialistista elämän osa-aluetta ilman Jumalan valtakuntaakin. Jeesus tarkoittaa, että löytämisen jälkeen ihmisen elämään tulee paitsi ajallinen siunaus, myös iankaikkisen elämän osa. Vaikeuksienkin kohdatessa saa luottaa Jumalan johdatukseen.

Martti Luther saarnasi näin kotikirkossaan toisena adventtina:

”Minulla on tämä sana, ja sen tähden olen vakuuttunut siitä, ettei hän hylkää minua suurimmassakaan hädässäni, vaan on vapahtava minut kuolemasta ja perkeleen valtakunnasta taivaaseen, iankaikkiseen elämään. Sitä vartenhan hän on tullut ihmiseksi ja lähestynyt minua maan päällä, että hän minua, vaivaista syntistä, evankeliumillansa lohduttaisi sekä auttaisi minut synnistä ja kuolemasta iankaikkiseen elämään. Kaikki, jotka sydämestänsä tämän uskovat, saavatkin kerran siirtyä tästä murheen laaksosta iankaikkiseen iloon ja autuuteen.”

Janne Kyrönlahti

Kanttori

 

 

7.12.2017

100 sanaa Suomesta

Taivas, hanki, metsä, järvi, harju, tunturi, kauneus, turvallisuus, huolenpito, tasa-arvo, valoisuus, sinisyys, risti, lippu – siniristilippu. Luetteloa voisi jatkaa, mutta pysähdytään tähän.

Siniristilippu on sykähdyttävä tunnus, joka yhdistää kaikkia maassamme asuvia ihmisiä. Historiassamme on vaiheita, jolloin Suomen itsenäisyyden ja sen lipun puolustaminen on vaatinut maamme asukkailta paljon.  Tänään siniristilippu kertoo kansasta, joka haluaa rakentaa kaikille turvan ja toivon antavaa yhteiskuntaa.

Risti lipun keskellä kertoo siitä, että kristillinen usko on ollut ja on edelleen merkittävä suomalaista elämäntapaa ja yhteiskuntaa muovaava tekijä.  Risti kertoo Luojamme rakkaudesta ja huolenpidosta. Saamme yhtenä kansana ja yksittäisinä suomalaisina edelleen luottaa ja turvata Jumalaan! Hyvää itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlavuotta! 

Seppo Jarva

kirkkoherra

 

22.11.2017

Syksy neuloosissa

Pimeät marraskuun illat houkuttelevat kaivamaan jälleen kutimet esiin. Me julkineulojat ja suoranaiset neulootikot vaivumme useamman kerran viikossa tilaan, jossa puikot suhisevat ja lankakerä pyörii – siis neuloosiin.

Kutomista voisi väittää kovin yksitoikkoiseksikin puuhaksi. Silmukoiden kutominen yksi toisensa perään on kuitenkin tutkitusti hyväksi terveydelle.

Aivotutkija Minna Huotilainen muistuttaa, että aivot suorastaan tarvitsevat käsitöitä. Käsitöiden on todettu ravitsevan aivoja, auttavan sekä keskittymään että rentoutumaan ja vaikuttavan aivojen kehitykseen jo lapsuudessa. Neulomisen terapeuttisuuden me neulootikothan tunnemmekin hyvin. Siinä ei tarvitse ajatella liikaa ja toisaalta saa kokoajan jotakin valmiiksi. Parhaassa tapauksessa kutoessaan ajattelee lämmöllä sitä läheistä, jolle valmistuva tuotos on tarkoitettu. Huomaamatta jokainen silmukka on sanaton rukous hänen puolestaan.

Upeaa on, kun yksinkertaisesta langasta tulee jotakin täysin uutta ja erilaista. Itsessään käyttökelvoton ja siinä mielessä arvoton lankakerä saa täysin uuden merkityksen ja käyttötarkoituksen. Valmiissa neuleessa ihan jokaisella samanlaisella ja yksitoikkoisellakin silmukalla on oma merkityksensä kokonaisuudessa – jos jokin silmukoista olisi jäänyt neulomatta, siinä kohdalla olisi reikä. Arkiset päivät saattavat joskus tuntua yhtä yksitoikkoisilta kuin tavalliset silmukat suuressa neuleessa. Päivä toisensa jälkeen elämä tuntuu kulkevan samaa rataa. Sellaisten päivien merkitys saattaa tuntua mitättömältä.

Meidän elämämme jokainen päivä on osa Jumalan suurta suunnitelmaa: Hän on meidän elämämme kutoja, jonka käsissä yksitoikkoisen ja merkityksettömänkin tuntuinen päivä saa merkityksensä. Psalmissa 139 sanotaan ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut”. Vanhan raamatunkäännöksen mukaan: ”Sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa”.

Kudin on vielä kesken – neulootikon iloksi! Kun se tulee valmiiksi päättyy mukava kutomispuuha, mutta jotain uutta alkaa: valmistuneen villasukan, huivin tai muun tuotoksen elämä. Kun meidän elämämme neulos tulee valmiiksi, on aika päätellä elämän viimeisetkin silmukat. Elämän silmukoiden luominen päättyy, mutta jotain uutta ja ikuista alkaa.

Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan.

Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.

Ei, vaan te saatte iloita ja riemuita aina ja ikuisesti siitä, mitä minä luon. (Jes. 65:17–18)

Riikka Hämäläinen

Yhteisöpappi, Kangasalan seurakunta

 

15.11.2017 

Anteeksiantamattomien tekojen maa

Kun meitä ivataan, me hämmennymme. Kun meidän luottamuksemme petetään, me järkytymme. Kun henkistä ja fyysistä koskemattomuuttamme loukataan, pelko saa meissä sijan. Ja sen jälkeen tulee vihan vuoro. Se kuplii meissä esiin kuin ohjelmoituna.

Oikeudenmukaisuuden kaipuu on meissä rakennettu sisimpäämme. Uskon, että siinäkin näkyy se, että olemme Jumalan kädenjälkeä. Heijastamme itsessään Jumalassa olevaa hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Janoamme niiden toteutumista. Odotamme, että vääryys tuomitaan ja että väärintekijä saa ansaitsemansa rangaistuksen.

Voisi kuvitella, että tämä oikeudenmukaisuuden toteutumisen vaatimus olisi myös Jeesuksen opetuksen keskiössä. Paradoksaalisesti Jeesuksen meille antama opetus tuntuu kuitenkin silittävän oikeustajuamme pikemminkin vastakarvaan. Omiaan Jeesus opettaa Isä meidän -rukouksessa rukoilemaan: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

Jeesuksen opetus haastaa meidät mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Meitä ei kutsuta antamaan anteeksi vain joillekin, vaan jokaiselle meitä vastaan rikkoneelle, myös niille, joita vihaamme. Tuon anteeksiannon Jeesus asettaa jopa ehdoksi syntien anteeksi saamiselle: ”Ja kun seisotte rukoilemassa, antakaa anteeksi kaikki mitä teillä on jotakuta vastaan. Silloin myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa teille rikkomuksenne anteeksi.”

Anteeksi antaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa. Joskus anteeksianto voi jopa tuntua väärältä, ikään kuin niin tekemällä hyväksyisi itse kokemansa tai yhteisönsä kokeman vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden. Oikeutetusta vihasta irti päästäminen voi olla vaikeaa. ”- Pääseekö tuokin nyt kuin koira veräjästä?”

On kuitenkin syytä kysyä, kenet anteeksianto todella vapauttaa. Onko todella niin, että anteeksianto antaa vapauttavan kortin väärintekijälle?

Uskon, että suurin vapaus koittaa anteeksiantajalle itselleen. Viha ja katkeruus ovat vankila ja kahleet uhrille itselleen. Paatunut väärintekijä sen sijaan ei monestikaan anteeksiantoa odota tai kaipaa. Vihan kohteena oleminen ei hänen elämäänsä pilaa. Vääryyttä kärsineelle vihasta irti päästäminen voi tuoda rauhan.

On kuitenkin myös niitä, joiden elämän anteeksi saaminen voi muuttaa. Rikkoutunut yhteys voi korjaantua. Uusi vastuuntuntoisempi elämä voi saada alkunsa anteeksiannosta. Sovinnosta voi versota rauha ja rakkaus. Jumalan valtakunta saapuu keskellemme. Antakaamme anteeksi.

Heikki Repo

seurakuntapastori

 

8.11.2017

Muistojen äärellä

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Äidit ja isät rientävät lasten kanssa tavallista aikaisemmin päiväkotiin. Jo ovella on ruuhkaa, ja pienet eteiset täyttyvät hälinästä: ”Menepäs reippaasti syömään aamupalaa, niin ehdit vielä valokuvaan”.  Tänään on siis päiväkodissa valokuvaus. Vähän jo jännittää, miten meidän pieni suostuu vieraan kuvattavaksi, ja onhan tilanne ihan erilainen kuin normaali päiväkotipäivä. Muutaman viikon päästä saammekin kuvat katseltaviksi. Ihania muistoja.

Samasta syystä tietenkin otamme valokuvia itse, muistoksi niistä hetkistä, joita olemme eläneet. Itse olen syntynyt siihen aikaan, kun valokuvien ottaminen ei ollut ihan niin arkista kuin nykyään. Koulussa 80-luvulla otetut koulukuvat olivat suuria aarteita. 24:n tai jopa 36 kuvan filmirullat täyttyivät harkitusti otetuista kuvista. Muistoja kertyi elämän tähtihetkistä, erilaisista juhlista: niin syntymäpäivistä, konfirmaatioista, häistä kuin hautajaisistakin.

Lauantaina kirkoissa on sytytetty kynttilöitä viime vuoden aikana kuolleiden muistoksi. Pyhäinpäivän vietto ei kuitenkaan rajoitu vain äskettäin kuolleiden muistoksi, vaan muistella voi kaikki meille tärkeitä ajansaatossa kuolleita. Valokuvat ja tarinat vuosikymmenien ja vuosisatojenkin takaa auttavat meitä muistamaan omaa historiaamme ja kansamme historiaa.

Kangasalan kirkossa on upea ja perinteinen kaareva alttarikaide. Joka kerta kun polvistun alttarin ääreen saadakseni ehtoollisen, kuvittelen alttarikaaren jatkuvan niin, että siitä muodostuu kokonainen ympyrä. Siellä näkymättömissä, Jumalan valtakunnan puolella, samalla alttarilla ovat ne läheiseni, jotka ovat jo siirtyneet Jumalan valtakuntaan. Olemme siis yhteisellä aterialla Jumalan kasvojen edessä. Mieleni tulvii täyteen muistoja.

Tanja Lähteenmäki

diakoni ja lähetyssihteeri

 

1.11.2017

Juhlaa 650 vuotta!

Vietämme syntymäpäiväjuhlaviikkoa. Seurakunta on perustettu katolisen kirkon aikana 650 vuotta sitten.  Ihmisiä täällä on ollut hyvin paljon kauemmin, ja kristillistä elämää kauan ennen sitä. Oman seurakunnan saaminen vei aikaa jo silloin.

Mielikuvat ovat jänniä. Vanha voi olla kokenut ja taitava tai ikiaikainen dinosaurus, valmis fossiili. Nuori voi olla innokas ja tarmokas, tai kokematon ja taitamaton.

Kangasalan seurakunta on yhtä aikaa nuori ja vanha. Katoliseen kirkkoon ulottuva historia tuo paljon hyvää perinnettä. Seurakunta on täällä syvillä juurilla, joita eivät muutamien vuosikymmenien lyhyet tuulahdukset heilauta. Tiedämme, mistä tulemme. Olemme Kristuksen kirkko ja Kristuksen antaman ilosanoman yhteisö. Sanoma on tullut kaukaa ja on yhä täällä. Kangasalla on joulukirkossa kauan aikaa luettu, kuinka Kristus syntyi ihmiseksi seimeen. Ensi vuonnakin kuullaan pääsiäisenä iloinen viesti: Kristus voitti kuoleman! Tärkeät asiat pysyvät. Emme keksineet seurakuntaa. Se on täällä aina, pysyy, eikä sitä – Jeesuksen sanoin – kuoleman portit voita.   

Kangasala on nuorekas seurakunta. Olen ylpeä siitä, miten vireää ja reipasta hengellistä elämää täällä on. Se on mahdollista, koska seurakuntalaiset itse huolehtivat seurakunnastaan. He puhaltavat siihen rakkaasti lämpöä ja elämää.  Seurakunnassa näkyy halu yhdessä uskoa ja yhdessä välittää toisistamme.

Seurakunnan luonteeseen kuuluu juhlia. Kirkko juhlii aina - jokaisena pyhäpäivänä kuoleman voittamista. Se on samalla toki harras hetki, koska Jumala on luvannut tulla ihmistä niin sanoinkuvaamattoman lähelle. Se on koskettavaa, koska ajatus ihmiselämää suuremmasta rakkaudesta ei ole helppo sisäistää edes itselleen. Pyhyys ja juhla ovat vaikeasti hahmotettava yhdistelmä. Pelkkä rieha tai pelkkä vakavuus ovat sen epäonnistuneita yksinkertaistuksia.

Kirkko juhlii elämää. Jumala on sen luonut. Ihmisinä kaikki jaamme saman inhimillisen elämän. Kirkko juhlii pelastusta pahuudesta, häpeästä ja kuolemasta. Ne sotkevat elämäämme ja hyviäkin tarkoituksiamme. Kristuksen armo tuo rujoonkin elämään arvon, arvostuksen ja rakkauden. Kirkko juhlii ikuisuutta, jonka saaminen lahjaksi on melkoinen syntymäpäivä!

Henri Lehtola

Kangasalan kappalainen

 

18.10.2017

Rakkauteen luotuja

Ihminen on luotu yhteyteen. Se ilmenee kaikkialla, kaikessa ja monella tavalla, tiedostaen ja tiedostamatta. Tuota palavaa halua päästä yhteyteen, lähelle toista, voisi nimittää rakkauden näläksi. Se asuu ihan jokaisessa sydämessä.

Suomen kielen sanan ’rakkaus’ käyttö on kovin laaja-alaista. Se voi tarkoittaa puhujasta tai kuulijasta riippuen hyvin monenlaisia asioita. Kreikan kieli, jolla Uusi testamentti kirjoitettiin alun perin, on ilmaisultaan paljon runsaampi tässä asiassa.  Se sisältää kokonaisen ’rakkauksien kirjon’ kuvamaan, mitä kaikkea läheisyys voi tarkoittaa.

Filia -sana kertoo ystävyydestä. Kaikki me, joilla on läheisiä ystäviä, ymmärrämme sen arvon. Se on rinnalla kulkemista, auttavaisuutta, keskinäistä ymmärrystä ja luottamusta. Vähän toisenlaisen läheisyyden luonnetta kuvaa sana storge. Se on luonnollista, vaistovaraista rakkautta, joka ilmenee mm. vanhempien ja lasten suhteissa samoin kuin heimojen ja sukujen keskellä. Yksi tärkeä rakkauden muodoista on miehen ja naisen välinen eros -rakkaus. Siihen liittyy intohimoa, romantiikkaa, aistillisuutta ja voimakasta halua omistaa toinen itselleen.

Raamattuun on talletettu sana, jota ei löydy kirjallisuudesta mistään muualta ennen Uuden Testamentin syntyä. Kun Jumala halusi kertoa meitä kohtaan kokemastaan ainutlaatuisesta rakkaudesta, mitä ei voi verrata mihinkään muuhun, Hänen piti antaa sille ennen käyttämätön termi, agape -rakkaus. Se on armahtavaa, ihmisen omat mahdollisuudet ylittävää rakkautta. Inhimillisissä suhteissamme on aina mukana vaatimusta, yksin Jumala voi hyväksyä meidät juuri sellaisina kuin olemme. Sinä ja minä olemme ainutlaatuisen kallisarvoisia Taivaalliselle Isällemme riippumatta siitä, onnistummeko vai emme tai onko päivämme hyvä vai vaikea.

Tuo Jumalan kaiken uhraava rakkaus tuli täydellisenä ilmi Jeesuksen ristissä. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän, vakuuttaa Taivaallinen Isämme ns. pienoisevankeliumissa. Sydämessämme on kaipuu päästä, paitsi lähelle ihmistä, erityisesti lähelle Jumalaa. Hänen yhteydessään kaipuumme saa iankaikkisuuteen ulottuvan täyttymyksen.

Jumala on rakkauden lähde. Uskonkin, että Hänen täydellisen rakkautensa vastaanottaminen on avain onnistumiseen myös meidän ihmisten keskinäisissä, välillä niin haastavissa ja rikkinäisissäkin suhteissa. Kaikki muutkin rakkauden puolet löytävät paremmin paikkansa, kun Jumala saa tilaa elämässämme. Me rakastamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä, lupaa meille Jumalan Sana.

Kari Mikkonen, pastori 

 

11.10.2017

Ruuhka-aika

Pelissä tavoitteena on saada punainen auto pois pelilaudalta. Jotta se onnistuu, täytyy ensin siirrellä kaikkia muita autoja johonkin suuntaan ja joskus punaistakin autoa joutuu siirtämään eteen ja taakse ennen kuin reitti on selvä.

Joskus tuntuu siltä, että elämässä on samanlainen ruuhka-aika. Kaikki asiat ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa, enkä tiedä, mihin ongelmaan olisi syytä ensimmäisenä käydä käsiksi, kun kaikilla asioilla tuntuu olevan yhtä kiire. Niissä hetkissä olen usein muistellut äitini vanhaa ystävää, joka antoi ohjeen: ”Kun elämässäsi on paljon vaikeita asioita, etkä tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä, niin laita kätesi ristiin ja pyydä apua. Sano vaikka, että hoida sinä Jeesus tämä sotku, minä en osaa. Anna minulle sitä viisautta, jota tänään tarvitsen.”

Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.
Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Väsymyksen tullessa
meille uusi voima anna,
rauhallasi kaikkia
huolten alla, Herra, kanna.
Kiitos, että kirkossasi

johdat meitä sanallasi.

VK 443:4-5

Mirja-Leena Hirvonen

Diakonissa

 

4.10.2017

Mitä pitää tehdä?

Kun on puhe uskonnosta, eri-ikäiset, eri kansoista, kulttuureista ja uskonnoista olevat ihmiset kysyvät lähes ensimmäisenä kysymyksenä ”Mitä pitää tehdä, jos on kristitty?”.

Meillä ihmisillä on hyvin syvällä käsitys, että uskonto vaatii yhtä sun toista tekemistä tai kieltää tekemästä monia asioita. Tuohon kysymykseen sisältyy kaksi eri näkökohtaa. Me kysymme ”Mitä pitää tehdä?”, koska haluamme toimia oikein ja hyvin tässä meidän arkisessa elämässämme. Olemme huomanneet, että väärin toimimisesta seuraa vaikeuksia.

Kysymme tätä kysymystä myös sen tähden, että luulemme, että Jumala vaatii meitä tekemään tai jättämään tekemättä erinäisiä asioita sen tähden, ettemme tekisi ”syntiä”. Synti tarkoittaa mielestämme asioita, jotka ovat Jumalan mielestä niin pahoja ja väärin, että hän ei enää pitäisi meistä tai saattaisi jopa hylätä meidät. Niinpä ihmiset ovat tehneet iät ajat kristinuskossa ja myös muissa uskonnoissa erilaisia syntilistoja ja to-do -listoja, joilla yrittävät varmistaa, että ovat ihan hyviä ihmisiä ja täyttävät vaatimuksia, joita kokevat Jumalalla olevan heidän elämänsä suhteen.

Kristinuskon perusolemukseen kuuluu kuitenkin vapaus, vapaus kaikesta tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Omana aikaan Jeesus ei noudattanut ”hyvän ihmisen” hyviä käytössääntöjä eikä uskonnollisen ihmisen sääntöluetteloita. Hänellä oli omat sääntönsä. Hänen elämäänsä ohjasi rakkauden kaksoiskäsky: pitää rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Se, mitä Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen on kulloisessakin tilanteessa, vaatii luova ja rohkeaa tilannetajua. Jeesuksen tekemiset ja tekemättä jättämiset synnyttivät aina vahvaa keskustelua Jumalasta, uskonnosta sekä siitä, miten on ollut tapana toimia ja uskoa.

Kristinuskon vapaus -ajatus perustuu siihen, että Jumala on rakkaus ja rakastaa jokaista ihmistä riippumatta siitä, mitä tämä on tehnyt. Jeesuksen ristinkuoleman tähden Jumala antaa meille anteeksi väärät tekomme ja syntimme. Siksi meidän ei tarvitse elää ”synti-” tai ”sääntökeskeistä” elämää, vaan saamme elää vapaasti ja luovasti ”rakkauskeskeistä” elämää: Saamme kysellä, mikä olisi hyvää juuri tänä päivänä ja tässä tilanteessa minulle ja lähimmäisilleni lähellä ja kaukana.

”Kristinusko vapauttaa ihmisten asettamista rajoituksista, mutta sitoo totuuteen ja rakkauteen. Kristinusko näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille” selittää Kirkkokäsikirja tätä ensi sunnuntain aihetta.

Auni Kaipia

Kappalainen

 

27.9.2017

Jokainen päivä on enkelin päivä

Jumala loi enkelit aikojen alussa ennen maailman ja ihmisten luomista. Nämä valon airueet ovat keskellämme, vaikka emme heitä näe. Emmehän aina näe aurinkoakaan, mutta tiedämme, että se paistaa kuitenkin.  

Enkelit edustavat täydellistä kauneutta, puhtautta ja hyvyyttä. He ovat valkeita ja kuolemattomia ja heitä on paljon. Myös lapsilla on omat suojelusenkelinsä, jotka varjelevat heitä joka hetki. Usein enkelit toimivat tietämättämme, ja vasta myöhemmin huomaamme enkelin olleen läsnä.

Vuosisatojen kuluessa enkelikokemukset ovat innoittaneet muun muassa säveltäjiä, jotka ovat näin saaneet inspiraatioita luodessaan musiikkia, enkelien kieltä. Ehkäpä tästä syystä taiteilijat ovat kuvanneet mielellään harppuja ja pasuunoita soittavia enkeleitä ja enkelikuoroja.

Meillä on paljon perinteisiä ja uusiakin lauluja, joissa aiheina ovat suojelusenkelit ja jouluenkelit. Melodia ja tunnelma luovat uskoa ja turvallisuutta, jonka tarve on yhteinen lapsille ja aikuisille.  Opimme elämää myös laulujen avulla, ja niinpä lapsuudessa opitut laulut ja rukoukset ovat rakkaita ja kantavat koko elämän ajan.

”Jos tahdot nähdä enkelin kuvan, niin katsele sellaista hentoa, hurskasta sydänkäpyä kuin on pieni lapsi, joka ei ole kenellekään pahaa tehnyt eikä aiokaan tehdä.” Martti Luther.

Hyviä enkeleitä lapsille ja aikuisille!

Tarja Sillanpää                                                                                      

kanttori

                                           

Vaaleaa pöytäkynttilää sytytetään tulitikulla.