Voimaksi viikolle

Seurakunnan työntekijöiden hartauskirjoituksia.

 

 

15.3.2016

Hyvää etsimässä

Me kaikki varmaan tunnemme Raamatun kertomuksen Eevasta, Aatamista ja omenasta, yhden ainoan puun hedelmästä, jota Jumala oli kieltänyt heitä syömästä. Ennen katastrofiin päättynyttä valintaansa Eeva arvioi omenan laatua, varmasti ihan vilpittömästi. Sen kerrotaan Eevan silmin nähtynä olleen ’hyvä syödä, kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä’. Tärkein asia jäi kuitenkin huomioon ottamatta: Jumalan tahto. Niinpä hän söi ja antoi miehelleenkin. Tämän syntiinlankeemuksen seuraukset me tämänkin ajan ihmiset tiedostamme hyvin maailman hätää seuratessamme.

Ihmisen hyvä vai Jumalan hyvä? Sen kysymyksen tuo ikiaikainen kertomus nostaa mietittäväksemme. Humanismi, vallitsevan länsimaisen ajattelun pohjana oleva elämänkatsomus, etsii ensin mainittua. Ihminen ja ihmisen hyvä on yksin se mittapuu, jolla sen mukaan on arvioitava moraalisten ja oikeudellisten päätösten pätevyyttä. Raamatun ilmoituksen pohjalle rakentava klassinen kristinusko taas tahtoo ottaa ensimmäisenä huomioon Jumalan tahdon. Se kertoo, mikä on hyvää Luojamme mielestä.

Nuo kaksi, humanismi ja kristinusko, näyttävät päältä katsoen pyrkimyksiltään erehdyttävästi samanlaisilta. Molemmat etsivät ihmisen parasta, ovat ihmisen puolella. Rakkaus, vapaus ja tasa-arvo ovat niiden luovuttamattomia arvoja. Kumpikin elämänkäsitys etsii onnea ja hyvinvointia, vaikuttaa haluavan vilpittömästi hyvää. Kuitenkin niiden välillä on dramaattisen ratkaiseva ero. Toinen tuottaa aitoa hyvää, toinen on vain kauniilta näyttävä korvike. Toisen aikaan saama hyvä pysyy, toisen palaa kerran tuhkaksi.

Humanismin yksi keskeinen periaate on tämänpuoleisuus. Se askartelee vain ajallisen hyvinvoinnin hyväksi. Sitä, mihin ihminen omassa viisaudessaan kykenee ja mitä hän itse tahtoo, kunnioitetaan ja korotetaan. Hyvää ei voida absoluuttisesti määritellä, vaan sen ’ehdot’ muuttuvat yhteiskunnan kehityksen ja ihmisen tahdon, halujen ja himojen mukana.

Kristillisen uskon perusteet ovat lähtökohdiltaan päinvastaiset. Jumalan hyvä ei muutu elettävän ajan mukana. Se ulottuu myös ajallisen ohi ja yli iankaikkiseen. Se, missä iankaikkisuuden vietämme, on kristinuskossa tärkeintä. Kun humanismin mukaan ihminen on lähtökohtaisesti hyvä, kristinusko opettaa, että syntiinlankeemuksen tähden jokaisen ihmisen tahto, ajattelutapa ja tunne-elämä on mennyt rikki. Ymmärryksemme hyvästä ja pahasta on vääristynyt. Siksi tarvitsemme kipeästi Jeesusta. Vain Hänen ristinsä juurella voimme pelastua ja kasvaa ymmärtämään ja valitsemaan sen, mikä on aidosti hyvää. Yksin Hänelle kuuluu myös kunnia ja kiitos kaikesta hyvästä elämässämme.

Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu: Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi?  Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. (1 Kor. 1:18-21)

Kari Mikkonen, pastori

 

8.3.2016

Kiusatun armo

Mitä ajattelisit, jos näkisit tulevaisuuteen ja siellä sinua odottaisi julkista häpeää ja nöyryytystä, sanoin kuvaamatonta kipua ja pahoinpitely? Kulkisitko pää pystyssä kohti tulevaa vai koittaisitko keksiä mahdollista muuta reittiä, miten voisit välttyä kaikelta tältä? Entäpä jos joku lupaisi säästää sinut kaikelta tältä, jos vaan lähtisit hänen mukaansa? Aika helppo päätös, vai olisiko? Entäpä jos koko ihmiskunnan pelastuminen olisi kiinni päätöksestäsi? Kärsisitkö, jotta kaikilla muilla olisi mahdollisuus parempaan?

Jeesus kävi aikanaan juuri tämän saman taistelun. Jeesus kulki koko elämänsä ajan kohti ristin kuolemaa tietäen mitä on tulossa. Valmistautuessaan työnsä aloittamiseen, heti kasteensa jälkeen, Jeesus meni erämaahan ja paastosi siellä 40 päivää ja yötä (Matt. 4:1-11). 40 päivää paastottuaan Jeesukselle tuli nälkä ja silloin saatana iski. Mikä sen parempaa kuin kiusata nälkäistä mm. ruualla. Kiusaus ruoasta on varmasti ollut suuri, mutta Jeesus piti päänsä ja pysyi suunnitelmassa. Leivän tekeminen olisi tehnyt turhaksi suunnitelman ihmisten pelastamisesta. Jeesusta kiusattiin monin tavoin, jotta hän antaisi periksi ja luopuisi Jumalan suunnitelmasta.

Saatana houkuttelee Jeesusta myös Pietarin suulla (Matt. 16:21-23). Kun Jeesus kertoo mitä tulevaisuudessa odottaa, vetää Pietari Jeesuksen sivuun ja sanoo ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra”. Jeesus vastaa: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi ei ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” Kuinka useasti törmäämmekään itsekin tähän. Meitä houkutellaan tekemään omaatuntoamme vastaan ystäviemme suulla, emmekä ehkä edes huomaa, että meitä kiusataan.

Onneksi emme näe tulevaa ja sitä, mikä meitä odottaa. Ja onneksi harteillamme ei ole kaikkien ihmisten pelastaminen. Kun meitä kiusataan ja lankeamme syntiin, on Jumala luvannut antaa anteeksi. Jeesus Kristus kärsi puolestamme, jotta saimme lahjaksi armon, anteeksiannon lahjan. Sinullekin se on luvattu, saat kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen Kristuksen nimessä.

Tanja Lähteenmäki
diakoni ja lähetyssihteeri

 

1.3.2016

Laskiaisajatuksia

 Olemme laskeutuneet paastonaikaan. Paastossa on vanhastaan keskitytty johonkin asiaan. Meillä kristityillä on katseet suunnattu pääsiäisen ajan tapahtumiin: syntien sovittamiseen ja kuolemanvallan voittamiseen. Tapana on ollut jättää jotain nautinto-aineita pois paaston merkiksi esimerkiksi: kahvi,karkki tai voi leivältä. Se on ollut selvä merkki itselle, että paastoaa.

 Voisimmeko paastota pahoista puheista ja teoista? Jättäisimme kahvin ja teen pois sen merkiksi, että emme puhu pahaa toisistamme vaan ajattelemme parhain päin asioita. Paaston aikana pyrkisimme joka päivä kehumaan ja huomioimaan edes yhtä lähimmäistämme, siis ihan vain rakastaisimme toisiamme. Onhan pääsiäinen siksi, että Jumala edelleen rakastaa Sinua ja minua.

Jorma"Jommu"Jussila
erityisnuorisotyönohjaaja

 

22.2.2016

Kaikki on Jumalan kädessä

Viime pyhän Uuden Testamentin lukukappale kutsuu meitä Jumalan työtovereiksi. Mitä tämä tarkoittaa? Itse ymmärrän tämän niin, että vastuu Jumalan valtakunnan työstä ei ole vain seurakunnan työntekijöille tai lähetystyössä olevilla vaan kaikilla uskovilla. Evankeliumin levittäminen on jokaisen uskovan tehtävä. Tällaisen tehtävän edessä kuka tahansa voi tuntea itsensä pieneksi, tekisi mieli paeta kuin Joona aikoinaan. En minä osaa, ei minusta ole tuollaiseen.


Jumalan työtoverina toimiminen ei onneksi vaadi meiltä isoja tekoja tai sanoja. Jeesus tuli maan päälle näyttämään mitä Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan tarkoittaa, ei vain kertomaan Jumalan rakkaudesta. Samalla tavalla me voimme toimia meille annetun tehtävän kanssa: elää uskoamme todeksi arjessamme ja näin todistaa uskostamme. Eräs ystäväni totesi kerran, että varusmiespalveluksessa ollessaan hänen oli helppoa kertoa uskostaan sen jälkeen kun muut tupatoverit olivat oppineet tuntemaan hänet ja huomanneet, ettei hän elä samalla tavalla kuin muut. Sen sijaan, että aloitamme jokaisen keskustelun ”uskon Jumalaan”, voimme todistaa uskosta teoilla, elämäntavoilla ja valinnoilla.


”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni” kuuluu kaste- ja lähetyskäskyn alku. Silloin kun todistamme uskostamme elämällämme, lause voisi kuulua muodossa ”tehkää mennessänne”. Missä ikinä olemmekaan, kotona, koulussa, työpaikalla, Suomessa tai ulkomailla, voimme todistaa Jumalasta ja Jeesuksesta sanomatta mitään. Pyhän kirjeteksti antaa meille luottamuksen siihen, ettei Sanan kylvö ole vain meidän varassamme vaan kaikki on Jumalan kädessä.

Antti Timonen
nuorisotyönohjaaja

 

15.2.2016

Kylvötöitäkö?

Kauniina, kylmänä, pakkaspäivänä ajatus kylvötöistä tuntuu kaukaiselta. Lumi peittää jäistä maata. Seuraavan sunnuntain aiheena on kuitenkin kylvö, mutta hieman erilainen kuin ehkä ensimmäisenä mieleen tuleva ajatus siementen kylvämisestä. Aiheena on nimittäin Jumalan sanan kylvö.  Martti Lutherin sanoin ”Jumalan sana tyydyttää kaikkien ja jokaisen tarpeen yllin kyllin.” Mitä sanan kylväminen sitten tarkoittaa? Sitäkö, että kuljetaan ympäriinsä julistamassa Jumalasta? Voiko sanaa kylvää olemalla hiljaa? Ajattelen niin, että jokainen voi kylvää sanaa omalla tavallaan. Jollekin luontevin tapa on puhua Jumalasta, Hänen teoistaan jne. Joku taas ei uskalla, halua tms. kertoa sanoilla. Hänelle on luontevampaa antaa omien tekojensa puhua puolestaan.  Teot voivat olla esimerkiksi pyyteetöntä lähimmäisten auttamista. Joku taas saattaa ilmaista oman uskonsa ja siten ”kertoa” Jumalasta pelkästään omalla olemuksellaan. Mikä oikeus meillä on määritellä, miten Jumalan sanaa tulee kylvää? Kukin saa taapertaa tässäkin omalla tavallaan. Kenenkään ei tarvitse pakottaa itseään tietynlaiseen muottiin.


Elämässä tulee vastaan monenlaisia päiviä; välillä parempia ja välillä huonompia. Joskus Jumalasta kertominen tavalla tai toisella on luontevaa ja helppoa. Toisinaan taas tekee ehkä mieli vain olla tuomatta asiaa millään tavalla ainakaan aktiivisesti esille. Minulle tärkeässä Siionin virressä, joka löytyy myös uudesta virsikirjan lisävihkosta, on sanat ”En pelkää siis vaarojen matkaa, Hän silloinkin kantaa ja vie. Kun polku on synkeä, kaita on tie. Voin kanssansa taivalta jatkaa. Hän vastakin auttava lie.”(SV 173:4) Säkeistössä korostetaan siis sitä, että saamme joka tapauksessa kaikkina aikoina luottaa siihen, että Isä antaa meille tien ja askeleet. Hän ei ole kanssamme vain hyvinä päivinä tai silloin, kun onnistumme sanan kylvämisessä. Jumala ei mittaa kylvötyömme määrää. Hän kulkee aina vierellämme auttaen ja ohjaten meitä.

Riikka Rantakallio
diakoni

 

8.2.2017

Valoa pimeyteen

Siellä missä on pimeää, tarvitaan ja usein kaivataan valoa. Olen kerran eksynyt pahasti pimeään metsään. Se oli aikaa ennen kännyköitä. Olin juoksulenkillä metsässä alkusyksystä. En osannut lainkaan varautua pimeän tuloon. Kompastuin oksaan ja kaaduin. Sieltä noustessani huomasin, että ympärilläni oli vain pimeää synkkää metsää. Tuttu kaunis metsä tuntui ahdistavalta ja pelottavalta. En pystynyt liikkumaan, sillä en tiennyt minne mennä. Luulin kuolevani sinne. Kun itkultani pystyin keskittymään, päätin etsiä jostakin valoa. Kuljin pimeässä metsässä hitaasti hissutellen ja itsekseni höpisten, jotta en pelkäisi niin paljon. Jonkin ajan kuluttua näin valoa. Menin valoa kohti, en päästänyt katsettani siitä irti. Löysin sieltä aikanaan myös kotiin. Muistan vieläkin rukoukseni sen jälkeen: ”Rakas Jeesus, älä jätä minua pimeyteen. Pidä minut valossa. Ohjaa ja varjele.”

Tämän vuoden yhteisvastuukeräys haastaa meidät pohtimaan ihmiskauppaa. Äkkiseltään ajattelemme, että ihmiskauppaa ei ole meillä Suomessa. Mutta todellisuudessa sitä on kaikkialla, niin Jordaniassa, joka on yhteisvastuukeräyksen ulkomaan kohde kuin meillä täällä Suomessa. Sen muodot ovat moninaisia ja siksi sitä onkin vaikeaa nähdä ja havaita. Sen keinoina voi olla uhrin uhkailua, väkivaltaa, pakottamista johonkin tai jopa sieppaamista.  Ihmiskauppa on aina toisen ihmisen alistamista ja hänen ihmisarvonsa mitätöintiä. Jokainen ihminen on äärettömän arvokas ja kunnioittamisen arvoinen. Olemme Jumalan luomia ihmeitä ihan jokainen.  Siksi meidän ihmisarvoamme on koskematonta, eikä sitä kerta kaikkiaan saa lytätä maan rakoon. Ihmiskaupan uhri elää valtavassa pelossa ja pimeydessä.

Meidän sisimpämme saattaa olla pimeässä. Silloin emme pysty ajattelemaan elämää toiveikkaasti. Näemme vain oman ahdinkomme, kärsimyksemme tai surumme. On kuin katsoisimme elämäämme pimeän linssin läpi. Tällöin tarvitsemme apua. Vaikeinta on pyytää apua silloin, kun emme pysty omaa pahaa oloamme edes sanoittamaan. Elämä vaan ikään kuin lipuu käsistä. Tähän tarvitsemme toinen toistamme. Välillä sinä, joka nyt tarvitset apua voit olla auttajan paikalla. Näe ihminen ja auta.

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.”  Ps. 23:4

Monika Viitala
diakoni/rippikoulukoordinaattori

 

25.1.2017

Vähemmän pelkoa - enemmän elämää

Olin muutama päivä sitten koulutustilaisuudessa, jossa osanottajille jaettiin tyhjä vihko muistiinpanoja varten.  Vihkon kanteen oli painettu sanat ”Mitä tekisit jos et pelkäisi?”  Jäin miettimään noita sanoja.  Kyseisessä tilaisuudessa sanoilla viitattiin siihen, että työelämässä on monia tiedostettuja ja tiedostamattomia pelkoja, jotka estävät meitä kehittymästä omassa tehtävässämme ja tekemästä työtämme hyvin. 

Mutta eikö tuo kaikki ole totta myös muussa elämässä? Jokaisen meidän elämässä on asioita, jotka estävät meitä elämästä täysipainoista ja rikasta elämää. Asiat, jotka pelottavat ja vaivaavat meitä, ovat saattaneet juurtua meihin jo ihan lapsuudessa.  Tai sitten ne ovat alkaneet vaivata meitä elämässä koettujen epäonnistumisten seurauksena.  Tuloksena on elämä, josta katoaa tunne arvokkuudesta ja ilo!

Mutta voisiko olla toisin? Voisinko elää elämää, jossa ei tarvitsisi pelätä? Jumala haluaa luoda meihin uudenlaista luottamusta itseemme.  Psalmissa 139 ovat sanat: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.”  Kyseinen psalmikohta luetaan usein kasteen yhteydessä.  Tuossa tilanteessa sanoihin on helppo yhtyä, pieni lapsi näyttää ja tuntuu oikealta ihmeeltä.  Mutta voiko noihin sanoihin luottaa myös nuorena, aikuisena tai ikäihmisenä?  Voiko niihin samaistua silloin, kun oma minä ja oma elämä ei täytä enää ihmeen tai ihanteen mittaa?  Kyllä voi! Sillä et ole ihme sen tähden, millaiselta näytät tai miten olet elämäsi elänyt.  Olet ihme sen tähden, että olet saanut Jumalalta lahjaksi ainutkertaisen ja ainutlaatuisen elämän. 

 Vietämme tänään Paavalin nimipäivää. Paavali kirjoittaa seuraavasti (Rm 5:16): ”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.”  Rikki menneen elämän keskellä on joskus vaikeata luottaa siihen, että kelpaan edelleen Jumalalle.  Paavalin mukaan kasteessa saatu Pyhä Henki haluaa vahvistaa uskoasi Jumalan läsnäoloon elämässäsi – et ole ja elä vain omien voimiesi varassa.  Sinä olet Jumalan lapsi ja siksi hänen rakkautensa jatkuva kohde! Voisiko tässä olla uudenlaisen, hieman vähemmän pelkoja sisältävän elämän perusta?  Mitä ihmettä tekisitkään, jos et pelkäisi?

Seppo Jarva
kirkkoherra

 

18.1.2017

Uskon esikuvat

Torstaina 19.1. vietetään kirkkovuodessamme Pyhän Henrikin muistopäivää. Perimätiedon mukaan englantilaissyntyinen Henrik nimitettiin Uppsalan piispaksi 1100-luvun puolivälissä, ja pian nimittämisensä jälkeen Henrik saapui julistamaan Jumalan sanaa pakanallisen Suomen puolelle. Vastaanotto ei ollut kovin lämmin, eikä hän ehtinyt kovin kauan työtään tehdä, sillä tarinan mukaan Henrik kärsi marttyyrikuoleman Köyliössä melko pian saapumisensa jälkeen.

Pyhän Henrikin muistopäivä liittyy katolisessa perinteessä kehittyneeseen kirkollisten muistopäivien kalenteriin. Reformaation myötä kalenterin pyhimysjuhlia karsittiin, mutta tietyistä muistopäivistä pidettiin edelleen kiinni. ”Me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan”, todetaan Augsburgin tunnustuksessa eli luterilaisen uskomme tärkeimmät uskonkohdat määrittelevässä kirjassa.

Piispa Henrikin tarina Suomessa jäi hyvin lyhyeksi, mutta hänen merkitystään kirkollemme voidaan pitää suurena. Suomeen saapuessaan hän kulki oman uskonsa ja kutsumuksensa varassa, täysin tuntemattomassa ja vieraassa ympäristössä. Hän kylvi toimintansa kautta maahamme pienen uskon siemenen, josta myöhemmin lähti versomaan Jumalan voimasta jotain paljon suurempaa.

Tulevan sunnuntain lukukappaleessa (Hepr. 11: 1-10) todetaan, että ”usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Siinä mainitaan nimeltä myös muutamia Raamatun sivuilla esiintyviä uskon esikuvia, mm. Nooa, joka rakensi Jumalan pyynnöstä arkin ja Abraham, joka lähti Jumalan pyynnöstä hänelle ennalta tuntemattomaan maahan. Nooa, Abraham tai piispa Henrik eivät tunteneet Jumalan suunnitelmia, mutta he tunsivat Jumalan, elivät yhteydessä Hänen kanssaan ja siksi uskalsivat heittäytyä omalla paikallaan Jumalan käytettäviksi.

Uskon esikuvat eivät ole meille esikuvia heidän täydellisyytensä tai urheutensa vuoksi, vaan uskon ja luottamuksen näkökulmasta. He ohjaavat meidän katsettamme kohti sitä uskon lähdettä, josta heidänkin luottamuksensa ja toimintansa kumpuaa. He ohjaavat meitä kolmiyhteisen Jumalan luokse, elämään yhteydessä Häneen, kuuntelemaan, millaisiin tehtäviin Hän meitä kutsuu sekä luottamaan Hänen johdatukseensa kaikilla elämämme poluilla.

Elina Oksanen
seurakuntapastori

 

11.1.2017

Kirkot yhdistyvät

Kristittyjä on niin monenlaisia ja moneen suuntaan, että tavallinen pappikaan ei pysy perässä. Aivan aluksi oli vain yksi kristillinen kirkko. Myöhemmin katolinen ja ortodoksinen kirkko jakautuivat.

Tänä vuonna tulee uskonpuhdistuksesta kuluneeksi 500 vuotta. Uskonpuhdistus jakautui heti kolmeen, luterilaisiin, anglikaaneihin ja reformoituihin. Vapaakirkkojen synty 1700-luvulta alkaen räjäytti kirkon jakautumisen pilviin. Nykyään jo pelkästään Tampereen seudulla lienee kymmeniä toisistaan irrallaan olevia seurakuntia ja kirkkokuntia.

Kirkon kuuluisi olla yksi. Jeesus itse rukoili, että hänen seuraajansa ”olisivat yhtä”. Luterilaisina tunnustamme, että kirkon jakautuminen on synti Kristusta vastaan. Lutherin tarkoituksena ei ollut perustaa uutta kirkkokuntaa. Niin vain kävi aikomuksista huolimatta.

Toisin kuin luulisi, viimeisen 20 vuoden aikana on tehty merkittäviä askeleita kohti kirkkojen välistä yhteyttä ja yksimielisyyttä. Kirkkojen välistä työskentelyä sanotaan ekumeniaksi. Siinä on otettu huimia askeleita eteenpäin.

Tiesitkö, että luterilaiset ja katolinen kirkko eivät enää tuomitse toisiaan harhaoppisiksi? Tai tiesitkö, että Euroopassa on luterilaisten lisäksi kaikkiaan 15 kristillisen kirkon yhteisö, jotka ottavat Suomen luterilaiset vastaan kuin omat jäsenensä? Nämä kirkkokunnat ulottuvat Skotlannista Portugaliin.

Luterilaiset ja katolinen kirkko saavuttivat 1990-luvulla merkittävän yksimielisyyden siitä, miten ihminen pelastuu. Kirkot olivat 1500-luvulla julistaneen vastavuoroisesti toinen toisensa harhaoppisiksi, vääräuskoisiksi, juuri tuon asiakohdan vuoksi. Saavutetun yksimielisyyden johdosta kirkot eivät enää pidä toisiaan harhaoppisina. Erimielisyyksiä toki on, mutta helvettiin asti ei tarvitse joutua.

Samoin 1990-luvulla solmittiin ns. Porvoon sopimus. Nykyään siihen kuuluu 15 luterilaista ja anglikaanista tai muuta piispallisesti johdettua kirkkokuntaa Euroopassa. Sopimuksessa todetaan yksimielisyys niin suureksi, että kirkot tunnustavat toistensa jäsenet kuin omikseen. Kirkoilla on ehtoollisen vieton yhteys ja ne tunnustavat toistensa papit oikeiksi papeiksi. Esimerkiksi Espanjan aurinkorannikolla tai Brittein saarilla luterilainen voi konkreettisesti nauttia tällaisesta yhteydestä. Lisäksi Suomen metodistikirkon kanssa on solmittu melkein yhtä pitkälle menevä sopimus.

Maailma muuttuu, kehittyy, pienenee ja pirstaloituu. Jo kauan on huomattu, että kristittyjen olisi hyvä saada esille yhteinen ääni. Suomi on vain pieni pala Eurooppaa ja maailmanlaajaa kristittyjen yhteisöä. Kirkkojen jakautumiselle on ehkä tullut päätepiste. Nyt ollaan löytämässä yhteyttä ja yhteistä ääntä ajankohtaisiin asioihin.

Parasta on se, että tunnustamme yhä syvemmin olevamme yhden ja saman Kristuksen seuraajia. Kun astumme kirkkoon toisessa maassa, löydämme yhä vahvemmin kerrotun yhteisen viestin kuoleman voittaneesta pelastajasta.

Henri Lehtola
hallintokappalainen

 

4.1.2017

Johtotähti kaikilla teillä

”Mistä löytäisin sen joulun?” on ehkä moni miettinyt tänä juhla-aikana.

Itäisen maan viisaat miehetkin lähtivät etsimään. Heillä oli opas matkalla, kirkas ja ihmeellinen tähti. He tuskin tiesivät, minne tähti heidät johdattaisi, mutta he olivat aikansa viisaimpia: osasivat tieteellisesti tutkia tähtitaivaan ilmiöitä ja vanhoja pyhiä kirjoituksia, tarkkailivat taivasta päivin ja öin. Niin he saivat tietää kuninkaasta.

 

Uuden tähden ilmestyminen merkitsi uuden, Messiaan ajan alkamista. Miehet suunnistivat taivaalla näkyneen valoilmiön avulla ja löysivät Betlehemistä Jeesuksen. Jouluyön ihme tuli myös heidän osakseen.

 

Loppiaisen lapsi syntyy keskelle juonitteluja ja valtapeliä. Jumala kuitenkin johdattaa viisaat miehet välttämään kuningas Herodeksen ja lähtemään kertotietä kotiin viemään sanaa juuri syntyneestä juutalaisten kuninkaasta. Miesten ihmeellisen kokemuksen kautta mullistava sanoma seimen salaisuudesta kulkeutuu maailman ääriin. Siitä on kerrottava kaikille!

Itämaan tietäjien matka jatkuu yhä.

 

Sanan viisauden valossa mekin voimme löytää kuninkaan ja jäädä Hänen luokseen. Me tarvitsemme vain rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta: Hienoista puitteista joulun aito sanoma ja sen Kuningas eivät löydy, vaan eläinten suojasta. Tähti loistaa edelleen sydämiimme, se ei ole sammunut. Se opastaa meidät oikeaan suuntaan, joskus ennalta tuntemattomiin maisemiin, mutta aina olennaisen luo.

 

Ne unelmat ja näyt, jotka Jumala antaa meille, eivät useinkaan toteudu tässä ja nyt. Me saamme näyn, jotta voisimme vaeltaa sitä kohti kuten tietäjät. Joskus matka on pitkä. Tarvitaan uskoa liikkeelle lähtemiseksi. Jotakin on jätettävä taakse. Mutta kirkas tähti osoittaa tietä.

Ihmeellinen valo loistaa tänäänkin maailman ääriin. Seuraa tähteä.

 

Maija Hyssy
seurakuntapastori

 

28.12.2016

Uusi vuosi 2017

Meillä ihmisillä on erilaisia tapoja suhtautua uuteen. Joku toivoo ja etsii uusia asioita. Etsitään uusia, ennen kokemattomia elämyksiä. Niissä testataan usein omaa uskallusta ja selviämistä tilanteissa, joissa ei ole enne ollut ja joista ei ole valmista, useaan kertaan harjoiteltua toimintatapaa. Toinen pelkää kaikkea uutta ja yrittää välttää niitä. Vanha tuntuu aina paremmalta. Ainakin se on tuttua ja siinä mielessä turvallista. Silloinkin kun se sisältää itselle epäedullisia, epämiellyttäviä jopa pahoja asioita. Moni pysyy mieluummin paikoillaan kuin lähtee etsimään uusia vaihtoehtoja, joilla voisi korjata ja muuttaa epäkohtia, parantaa maailmaa itselle ja toisille, palvella lähimmäisiään.

Elämä ei pysähdy paikoilleen eikä palaa menneeseen. Siitä kertoo myös Uusi Vuosi ja ajan kuluminen. Elämä menee eteenpäin. Muutos on pysyvää. Muutos on elämän merkki. Kristinuskon mukaan uskomme, että Jumala on läsnä kaikessa, mitä tässä maailmassamme tapahtuu. Myös uusissa asioissa ja ilmiöissä. Jumala, joka on itse iankaikkinen, pysyvä ja muuttumaton, luo koko ajan uutta. Uusi ei ole siis itsessään jumalatonta, väärää ja pahaa, vaan jopa Jumalan tahtomaa.

Uudelta vuodelta toivomme hyvää. Usein ajattelemme tietävämme, mikä meille on hyvää. Toivomme sellaisia asioita, joista meillä on kokemusta, jotka joskus olemme kokeneet hyviksi itsellemme. Toivomme samoja, vanhoja asioita, vaikka samalla pyydämme, että Uusi vuosi olisi uusi ja parempi, erilainen. Helposti torjumme ne uudet asiat, jotka Jumala haluaisi meille antaa, jotta elämämme ja uskomme olisi rikkaampaa. Pidämme kiinni vanhasta emmekä ota uutta vastaan.

Kristinuskon viesti uuden edessä, Uuden vuoden alkaessa, on se, että Jumala on kanssasi. Jumala on kanssasi kaikkialla siellä, uudessa ja vanhassa, mihin Jumala sinua vie, mihin kaikkialle suostut Jumalan johdatuksessa kulkemaan. Saat kysellä, mihin uuteen Jumala haluaa sinua tänä Uutena vuotena johdattaa tai mitä uutta hän haluaa sinulle antaa? Jumala tahtoo meille hyvää.

Tärkeintä elämässämme on Jumalan läsnäolo ja siunaus.

”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua” ja alkavan Uuden vuotesi!

Auni Kaipia
kappalainen

Vaaleaa pöytäkynttilää sytytetään tulitikulla.