Voimaksi viikolle

Seurakunnan työntekijöiden hartauskirjoituksia.

 

8.11.2017

Muistojen äärellä

Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Äidit ja isät rientävät lasten kanssa tavallista aikaisemmin päiväkotiin. Jo ovella on ruuhkaa, ja pienet eteiset täyttyvät hälinästä: ”Menepäs reippaasti syömään aamupalaa, niin ehdit vielä valokuvaan”.  Tänään on siis päiväkodissa valokuvaus. Vähän jo jännittää, miten meidän pieni suostuu vieraan kuvattavaksi, ja onhan tilanne ihan erilainen kuin normaali päiväkotipäivä. Muutaman viikon päästä saammekin kuvat katseltaviksi. Ihania muistoja.

Samasta syystä tietenkin otamme valokuvia itse, muistoksi niistä hetkistä, joita olemme eläneet. Itse olen syntynyt siihen aikaan, kun valokuvien ottaminen ei ollut ihan niin arkista kuin nykyään. Koulussa 80-luvulla otetut koulukuvat olivat suuria aarteita. 24:n tai jopa 36 kuvan filmirullat täyttyivät harkitusti otetuista kuvista. Muistoja kertyi elämän tähtihetkistä, erilaisista juhlista: niin syntymäpäivistä, konfirmaatioista, häistä kuin hautajaisistakin.

Lauantaina kirkoissa on sytytetty kynttilöitä viime vuoden aikana kuolleiden muistoksi. Pyhäinpäivän vietto ei kuitenkaan rajoitu vain äskettäin kuolleiden muistoksi, vaan muistella voi kaikki meille tärkeitä ajansaatossa kuolleita. Valokuvat ja tarinat vuosikymmenien ja vuosisatojenkin takaa auttavat meitä muistamaan omaa historiaamme ja kansamme historiaa.

Kangasalan kirkossa on upea ja perinteinen kaareva alttarikaide. Joka kerta kun polvistun alttarin ääreen saadakseni ehtoollisen, kuvittelen alttarikaaren jatkuvan niin, että siitä muodostuu kokonainen ympyrä. Siellä näkymättömissä, Jumalan valtakunnan puolella, samalla alttarilla ovat ne läheiseni, jotka ovat jo siirtyneet Jumalan valtakuntaan. Olemme siis yhteisellä aterialla Jumalan kasvojen edessä. Mieleni tulvii täyteen muistoja.

Tanja Lähteenmäki

diakoni ja lähetyssihteeri

 

1.11.2017

Juhlaa 650 vuotta!

Vietämme syntymäpäiväjuhlaviikkoa. Seurakunta on perustettu katolisen kirkon aikana 650 vuotta sitten.  Ihmisiä täällä on ollut hyvin paljon kauemmin, ja kristillistä elämää kauan ennen sitä. Oman seurakunnan saaminen vei aikaa jo silloin.

Mielikuvat ovat jänniä. Vanha voi olla kokenut ja taitava tai ikiaikainen dinosaurus, valmis fossiili. Nuori voi olla innokas ja tarmokas, tai kokematon ja taitamaton.

Kangasalan seurakunta on yhtä aikaa nuori ja vanha. Katoliseen kirkkoon ulottuva historia tuo paljon hyvää perinnettä. Seurakunta on täällä syvillä juurilla, joita eivät muutamien vuosikymmenien lyhyet tuulahdukset heilauta. Tiedämme, mistä tulemme. Olemme Kristuksen kirkko ja Kristuksen antaman ilosanoman yhteisö. Sanoma on tullut kaukaa ja on yhä täällä. Kangasalla on joulukirkossa kauan aikaa luettu, kuinka Kristus syntyi ihmiseksi seimeen. Ensi vuonnakin kuullaan pääsiäisenä iloinen viesti: Kristus voitti kuoleman! Tärkeät asiat pysyvät. Emme keksineet seurakuntaa. Se on täällä aina, pysyy, eikä sitä – Jeesuksen sanoin – kuoleman portit voita.   

Kangasala on nuorekas seurakunta. Olen ylpeä siitä, miten vireää ja reipasta hengellistä elämää täällä on. Se on mahdollista, koska seurakuntalaiset itse huolehtivat seurakunnastaan. He puhaltavat siihen rakkaasti lämpöä ja elämää.  Seurakunnassa näkyy halu yhdessä uskoa ja yhdessä välittää toisistamme.

Seurakunnan luonteeseen kuuluu juhlia. Kirkko juhlii aina - jokaisena pyhäpäivänä kuoleman voittamista. Se on samalla toki harras hetki, koska Jumala on luvannut tulla ihmistä niin sanoinkuvaamattoman lähelle. Se on koskettavaa, koska ajatus ihmiselämää suuremmasta rakkaudesta ei ole helppo sisäistää edes itselleen. Pyhyys ja juhla ovat vaikeasti hahmotettava yhdistelmä. Pelkkä rieha tai pelkkä vakavuus ovat sen epäonnistuneita yksinkertaistuksia.

Kirkko juhlii elämää. Jumala on sen luonut. Ihmisinä kaikki jaamme saman inhimillisen elämän. Kirkko juhlii pelastusta pahuudesta, häpeästä ja kuolemasta. Ne sotkevat elämäämme ja hyviäkin tarkoituksiamme. Kristuksen armo tuo rujoonkin elämään arvon, arvostuksen ja rakkauden. Kirkko juhlii ikuisuutta, jonka saaminen lahjaksi on melkoinen syntymäpäivä!

Henri Lehtola

Kangasalan kappalainen

 

18.10.2017

Rakkauteen luotuja

Ihminen on luotu yhteyteen. Se ilmenee kaikkialla, kaikessa ja monella tavalla, tiedostaen ja tiedostamatta. Tuota palavaa halua päästä yhteyteen, lähelle toista, voisi nimittää rakkauden näläksi. Se asuu ihan jokaisessa sydämessä.

Suomen kielen sanan ’rakkaus’ käyttö on kovin laaja-alaista. Se voi tarkoittaa puhujasta tai kuulijasta riippuen hyvin monenlaisia asioita. Kreikan kieli, jolla Uusi testamentti kirjoitettiin alun perin, on ilmaisultaan paljon runsaampi tässä asiassa.  Se sisältää kokonaisen ’rakkauksien kirjon’ kuvamaan, mitä kaikkea läheisyys voi tarkoittaa.

Filia -sana kertoo ystävyydestä. Kaikki me, joilla on läheisiä ystäviä, ymmärrämme sen arvon. Se on rinnalla kulkemista, auttavaisuutta, keskinäistä ymmärrystä ja luottamusta. Vähän toisenlaisen läheisyyden luonnetta kuvaa sana storge. Se on luonnollista, vaistovaraista rakkautta, joka ilmenee mm. vanhempien ja lasten suhteissa samoin kuin heimojen ja sukujen keskellä. Yksi tärkeä rakkauden muodoista on miehen ja naisen välinen eros -rakkaus. Siihen liittyy intohimoa, romantiikkaa, aistillisuutta ja voimakasta halua omistaa toinen itselleen.

Raamattuun on talletettu sana, jota ei löydy kirjallisuudesta mistään muualta ennen Uuden Testamentin syntyä. Kun Jumala halusi kertoa meitä kohtaan kokemastaan ainutlaatuisesta rakkaudesta, mitä ei voi verrata mihinkään muuhun, Hänen piti antaa sille ennen käyttämätön termi, agape -rakkaus. Se on armahtavaa, ihmisen omat mahdollisuudet ylittävää rakkautta. Inhimillisissä suhteissamme on aina mukana vaatimusta, yksin Jumala voi hyväksyä meidät juuri sellaisina kuin olemme. Sinä ja minä olemme ainutlaatuisen kallisarvoisia Taivaalliselle Isällemme riippumatta siitä, onnistummeko vai emme tai onko päivämme hyvä vai vaikea.

Tuo Jumalan kaiken uhraava rakkaus tuli täydellisenä ilmi Jeesuksen ristissä. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän, vakuuttaa Taivaallinen Isämme ns. pienoisevankeliumissa. Sydämessämme on kaipuu päästä, paitsi lähelle ihmistä, erityisesti lähelle Jumalaa. Hänen yhteydessään kaipuumme saa iankaikkisuuteen ulottuvan täyttymyksen.

Jumala on rakkauden lähde. Uskonkin, että Hänen täydellisen rakkautensa vastaanottaminen on avain onnistumiseen myös meidän ihmisten keskinäisissä, välillä niin haastavissa ja rikkinäisissäkin suhteissa. Kaikki muutkin rakkauden puolet löytävät paremmin paikkansa, kun Jumala saa tilaa elämässämme. Me rakastamme, koska Hän on ensin rakastanut meitä, lupaa meille Jumalan Sana.

Kari Mikkonen, pastori 

 

11.10.2017

Ruuhka-aika

Pelissä tavoitteena on saada punainen auto pois pelilaudalta. Jotta se onnistuu, täytyy ensin siirrellä kaikkia muita autoja johonkin suuntaan ja joskus punaistakin autoa joutuu siirtämään eteen ja taakse ennen kuin reitti on selvä.

Joskus tuntuu siltä, että elämässä on samanlainen ruuhka-aika. Kaikki asiat ovat jotenkin kytköksissä toisiinsa, enkä tiedä, mihin ongelmaan olisi syytä ensimmäisenä käydä käsiksi, kun kaikilla asioilla tuntuu olevan yhtä kiire. Niissä hetkissä olen usein muistellut äitini vanhaa ystävää, joka antoi ohjeen: ”Kun elämässäsi on paljon vaikeita asioita, etkä tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä, niin laita kätesi ristiin ja pyydä apua. Sano vaikka, että hoida sinä Jeesus tämä sotku, minä en osaa. Anna minulle sitä viisautta, jota tänään tarvitsen.”

Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.
Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Väsymyksen tullessa
meille uusi voima anna,
rauhallasi kaikkia
huolten alla, Herra, kanna.
Kiitos, että kirkossasi

johdat meitä sanallasi.

VK 443:4-5

Mirja-Leena Hirvonen

Diakonissa

 

4.10.2017

Mitä pitää tehdä?

Kun on puhe uskonnosta, eri-ikäiset, eri kansoista, kulttuureista ja uskonnoista olevat ihmiset kysyvät lähes ensimmäisenä kysymyksenä ”Mitä pitää tehdä, jos on kristitty?”.

Meillä ihmisillä on hyvin syvällä käsitys, että uskonto vaatii yhtä sun toista tekemistä tai kieltää tekemästä monia asioita. Tuohon kysymykseen sisältyy kaksi eri näkökohtaa. Me kysymme ”Mitä pitää tehdä?”, koska haluamme toimia oikein ja hyvin tässä meidän arkisessa elämässämme. Olemme huomanneet, että väärin toimimisesta seuraa vaikeuksia.

Kysymme tätä kysymystä myös sen tähden, että luulemme, että Jumala vaatii meitä tekemään tai jättämään tekemättä erinäisiä asioita sen tähden, ettemme tekisi ”syntiä”. Synti tarkoittaa mielestämme asioita, jotka ovat Jumalan mielestä niin pahoja ja väärin, että hän ei enää pitäisi meistä tai saattaisi jopa hylätä meidät. Niinpä ihmiset ovat tehneet iät ajat kristinuskossa ja myös muissa uskonnoissa erilaisia syntilistoja ja to-do -listoja, joilla yrittävät varmistaa, että ovat ihan hyviä ihmisiä ja täyttävät vaatimuksia, joita kokevat Jumalalla olevan heidän elämänsä suhteen.

Kristinuskon perusolemukseen kuuluu kuitenkin vapaus, vapaus kaikesta tekemisestä ja tekemättä jättämisestä. Omana aikaan Jeesus ei noudattanut ”hyvän ihmisen” hyviä käytössääntöjä eikä uskonnollisen ihmisen sääntöluetteloita. Hänellä oli omat sääntönsä. Hänen elämäänsä ohjasi rakkauden kaksoiskäsky: pitää rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Se, mitä Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen on kulloisessakin tilanteessa, vaatii luova ja rohkeaa tilannetajua. Jeesuksen tekemiset ja tekemättä jättämiset synnyttivät aina vahvaa keskustelua Jumalasta, uskonnosta sekä siitä, miten on ollut tapana toimia ja uskoa.

Kristinuskon vapaus -ajatus perustuu siihen, että Jumala on rakkaus ja rakastaa jokaista ihmistä riippumatta siitä, mitä tämä on tehnyt. Jeesuksen ristinkuoleman tähden Jumala antaa meille anteeksi väärät tekomme ja syntimme. Siksi meidän ei tarvitse elää ”synti-” tai ”sääntökeskeistä” elämää, vaan saamme elää vapaasti ja luovasti ”rakkauskeskeistä” elämää: Saamme kysellä, mikä olisi hyvää juuri tänä päivänä ja tässä tilanteessa minulle ja lähimmäisilleni lähellä ja kaukana.

”Kristinusko vapauttaa ihmisten asettamista rajoituksista, mutta sitoo totuuteen ja rakkauteen. Kristinusko näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille” selittää Kirkkokäsikirja tätä ensi sunnuntain aihetta.

Auni Kaipia

Kappalainen

 

27.9.2017

Jokainen päivä on enkelin päivä

Jumala loi enkelit aikojen alussa ennen maailman ja ihmisten luomista. Nämä valon airueet ovat keskellämme, vaikka emme heitä näe. Emmehän aina näe aurinkoakaan, mutta tiedämme, että se paistaa kuitenkin.  

Enkelit edustavat täydellistä kauneutta, puhtautta ja hyvyyttä. He ovat valkeita ja kuolemattomia ja heitä on paljon. Myös lapsilla on omat suojelusenkelinsä, jotka varjelevat heitä joka hetki. Usein enkelit toimivat tietämättämme, ja vasta myöhemmin huomaamme enkelin olleen läsnä.

Vuosisatojen kuluessa enkelikokemukset ovat innoittaneet muun muassa säveltäjiä, jotka ovat näin saaneet inspiraatioita luodessaan musiikkia, enkelien kieltä. Ehkäpä tästä syystä taiteilijat ovat kuvanneet mielellään harppuja ja pasuunoita soittavia enkeleitä ja enkelikuoroja.

Meillä on paljon perinteisiä ja uusiakin lauluja, joissa aiheina ovat suojelusenkelit ja jouluenkelit. Melodia ja tunnelma luovat uskoa ja turvallisuutta, jonka tarve on yhteinen lapsille ja aikuisille.  Opimme elämää myös laulujen avulla, ja niinpä lapsuudessa opitut laulut ja rukoukset ovat rakkaita ja kantavat koko elämän ajan.

”Jos tahdot nähdä enkelin kuvan, niin katsele sellaista hentoa, hurskasta sydänkäpyä kuin on pieni lapsi, joka ei ole kenellekään pahaa tehnyt eikä aiokaan tehdä.” Martti Luther.

Hyviä enkeleitä lapsille ja aikuisille!

Tarja Sillanpää                                                                                      

kanttori

                                           

20.9.2017

Sinulla on oikeus pysähtyä ja hengähtää

Nyt kun syksy on lähtenyt käyntiin ja monissa kodeissa on hypätty arjen keskelle lomien jälkeen, niin saattaa tuntua, että nyt sitä taas mennään. Seuraavat päivät, viikot ja kuukaudet täyttyvät työnteosta ja koulussa käymisestä, kauppareissuista ja harrastuksiin kuskaamisista. Kaiken kiireen keskellä on välillä hetki aikaa ottaa kuppi kahvia, hyvä kirja ja istua alas. Kunnes on taas aika lähteä liikenteeseen.

Tulevan sunnuntain evankeliumitekstissä (Luuk. 10:38–42) Jeesus kohtaa kaksi naista, jotka voisivat olla tänä päivänä elämäänsä eläviä ihmisiä. Martta touhuilee ja huolehtii, kiirehtii ja pitää huolta, tekee koko ajan kädet täynnä hommia. Maria istuu ja kuuntelee. Eikö olekin ärsyttävää, jos toinen vaan istuu tekemättä mitään ja jättää kaiken muiden harteille?

Minun tekisi ainakin mieli välillä heittää hanskat tiskiin ja todeta, että eiköhän se maailma pyöri ilman minun vaivannäköä hetken aikaa. Ja niinhän se pyöriikin. Silloin eivät vain tiskit välttämättä heti puhdistu eivätkä villakoirat lähde nurkista, jääkaappikaan ei välttämättä täyty ihan silloin kuin olisi tarve, mutta kyllähän sitä pärjäisi.

Jeesus sanoi Martalle, kun tämä valitti Marian jättäneen kaikki hommat hänen harteillensa, että vain yksi on tarpeen. Se Jeesuksen tarkoittama yksi ei ole yltäkylläisen ylläpidon huolehtiminen vieraille, vaan se, mitä Maria teki. Se yksi tarpeellinen tehtävä oli pysähtyä ja kuunnella Jeesusta. Evankeliumi opettaa meille, että pyhälle pitää tehdä aikaa. Ei ole sattumaa, että kolmas käskykin on ”pyhitä lepopäivä”.

Vaikka me kuinka itse elämäämme järjestäisimme, niin loppujen lopuksi sillä ei pääse kovin pitkälle. Rauhaa ei löydy, jos sitä ei ehdi huomata. Sen takia meitä kehotetaan olemaan kuin Maria. Meillä on oikeus pysähtyä, hengähtää ja kerätä voimia. Aina ei tarvitse olla tekemässä, saada valmiiksi ja aloittaa seuraavaa hommaa.

Ota tänä iltana se kahvikuppi, istu alas ja ole vain. Saatat huomata, että juuri näin on hyvä. Saatat huomata, että pyhä koskettaa. Kyllä siihen imuriin ehtii tarttua myöhemminkin.

Heidi Pitkänen

seurakuntapastori

 

Kerro, kerro kuvastin...

Peili on yksi mielenkiintoisimmista keksinnöistä mitä maailmassa on. Meille se on hyvin tavallinen esine, jokaisesta kodista löytyvä, arkipäiväinen tavara, johon tuskin tulee paljoa kiinnitettyä huomiota. Sillä on kuitenkin erikoinen asema elämässämme. Käytämme jotain peiliä luultavasti päivittäin, esimerkiksi ennen töihin tai kouluun lähtöä vilkaisemme peilistä, että kaikki kunnossa. Usein peilin rooli onkin kertoa meillä, että ulkoasussamme on siisti, tyylikäs ja oman mielemme mukainen.

Peili näyttää meille ulkoisen olemuksemme, olemmeko siistejä vai onko sotkua päässyt syntymään. Se ei kuitenkaan kerro sisimpämme olemuksesta mitään. Missä kunnossa sydän on, sitä emme voi peilistä nähdä. Sananlaskujen kirjan 27 luku antaa meille ajatuksen siitä, mikä toimii sydämen peilinä: ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi”.

Onko lähimmäisen kasvoilla hymy sinut nähdessäsi? Luotko iloa, luottamusta ja hyvää henkeä ympärillesi, vai jotain muuta? Tähän uuteen peiliin haastan itseni ja muut myös katsomaan: mitä viestiä ”lähimmäisyyden peili” kertoo sinusta?

Hyvää loppukesää ja siunausta,

Antti Timonen

Nuorisotyönohjaaja  

 

Tie on valmis

Rippikouluvuosi alkaa tämän vuoden osalta olla takanapäin. Tätä kirjoittaessani olen Pyysalon leirikeskuksessa kesän viimeisellä rippikoululeirillä. Leirin aamujumalanpalveluksessa on laulettu monille tuttua virttä: ”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien.”

Tietä on Raamatussa usein käytetty elämänsuunnan vertauskuvana. Elämässä kukin kulkee tietään. Jokainen on kulkemassa jonnekin. Jokaisen kulkijan tiellä on myös päämääränsä.  Matkalla olevia tien kulkijoita Jeesus opastaa: "Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7: 13, 14)

Pääsevätkö vain täydelliset sisään taivaan portista? Kulkeeko taivaaseen vievällä kaidalla tiellä ainoastaan täydellisiä ihmisiä? Yksi kaidan ja lavean tien ero on siinä, että lavealla tiellä kulkeva ihminen ei kysele elämälleen suuntaa. Lavealla tiellä kulkiessa ei kysellä Jumalan tahtoa, eikä etsitä tietä hänen luokseen. Kapean tien kulkija sitä vastoin hakee elämälleen suunnan Jumalan Sanasta. Jokainen, joka kyselee ja etsii taivaan tietä myös löytää sen.

Taivaan tien päässä on portti. Taivaan portti on ahdas siitä syystä, että sille portille on jätettävä kaikki mikä on ihmisestä lähtöisin. Omasta mielestään suuri ja mahtava, omiin hyviin tekoihinsa luottava ja niiden ansiosta taivaaseen pyrkivä ihminen ei tuosta portista pääse.

Meidän ihmisten ei tarvitse olla täydellisiä. Meille riittää se, että meidän taivaallinen Isämme on täydellinen ja että hän on antanut Poikansa sovittaakseen meidän syntimme. Me emme pääse taivaan portista läpi omin avuin. Me tarvitsemme elämässämme ja kuollessamme armoa, Jumalan rakkautta, jonka olemme saaneet osaksemme ilman omaa ansiotamme. Jeesuksen ristinkuolemassa jokaisen häneen uskovan ihmisen syntitaakka on sovitettu. Meidän ei tarvitse yrittää ahtautua sen kanssa sisään ahtaasta portista, vaan me voimme jättää sen Kristuksen ristin juurelle.

Tietä Jumalan luokse etsitään kaikilla rippikoululeireillä. Monien kysymysten keskellä saadaan myös vastauksia. Kaikki tiet eivät vie taivaaseen, mutta Raamatussa meille on annettu ohjeita, joiden avulla osaamme suunnistaa perille. Jeesus sanoo itse olevansa tie, totuus ja elämä. Hän, joka seuraa tuota tietä, tulee löytämään totuuden ja elämän, iankaikkisen elämän. Se tie vie kotiin, jossa epätäydellinenkin saa olla osa Jumalan valtakunnan täydellisyyttä.

Markku Viitala

Kappalainen

Kuhmalahden kappeliseurakunta

 

Kiitollisuus

”Jumalan kaikki teot ja luontokappaleet ovat hänen sanojaan.” Näin on sanonut Martti Luther. Ensi sunnuntain aiheena on kiitollisuus. Olin kesällä Enontekiöllä vetämässä Tuntuririparia. Teimme kaksi patikointiretkeä tunturiin. Ensimmäiselle retkelle rippikoululaiset saivat tehtäväkseen ottaa kuvan Jumalan kädenjäljestä. Tehtävä liittyi oppituntiin, jonka aiheena oli miten Jumala lähestyy meitä ihmisiä. Leiriläisten ottamat kuvat olivat hienoja. Niissä oli tunturipuroja, ihmisiä, monenlaisia kasveja jne. Tehtävän tarkoituksena oli kertoa riparilaisille, että vaikka emme näe Jumalaa itseään henkilönä, voimme nähdä hänet ja hänen tekonsa joka puolella ympärillämme. Jumala on läsnä kaikkialla. Tarkoituksena oli myös herättää kiittämään siitä, mitä kaikkea kaunista ja ihmeellistä Jumala on meille luonut. Miten paljon ympärillämme onkaan asioita ja ihmisiä, joista voimme olla kiitollisia ilman, että tapahtuu jotain erityistä.

Lauloimme rippikoululeirillä paljon lauluja Viisikielinen-laulukirjasta. Pidän kuitenkin myös virsistä. Ne ovat kuin rukouksia ja herättävät ajattelemaan monia asioita. Virren 329 toisessa säkeistössä lauletaan ”Kiitos nyt Herran! Hän kaiken on alku ja luoja. Siipeinsä varjossa meillä on turva ja suoja. Huomaatko sen, kuinka on uskollinen armon ja autuuden tuoja?” Ajatukseni kiinnittyy erityisesti sanaan ”huomaatko”. Niin, huomaanko elämässäni olevat hyvät asiat? Vai pidänkö monia asioita ikään kuin itsestäänselvyyksinä? Huomaanko kiittää, kun selviän jostakin vaikeasta tilanteesta tms.? Vältyin kesällä täpärästi joutumasta liikenneonnettomuuteen. Rekka tuli eteeni huoltoaseman pihasta. Onneksi sain väistettyä koukkaamalla tienpientareen kautta eikä tullut mitään henkilö- tai materiaalivahinkoja. Matka jatkui. Sadattelun, säikähdyksen ja kiukun jälkeen kiitollisuuskin tuli mieleen. Autoa ajaessani en saanut käsiäni ristiin. Onneksi rukoukseen ei tarvita mitään ulkoisia merkkejä. Ajatus riittää: ”Kiitos, Taivaan Isä, kun olit mukana ja varjelit.”

Kiitos on pieni sana. Kiitos on tärkeä sana. Kiitollisuus on iso asia. Kiitollinen mieli on hyvä kaveri.

Riikka Rantakallio

Diakoni

 

 

16.8.2017

Etsikkoaikoja

Rippileireillä on tänäkin kesänä näytelty kuvaelmaa, jossa tulva on nousemassa.  Mies on hieman hermona, sillä vesi ulottuu jo melkein polviin asti. Ohi ajaa autoilija, joka tarjoaa kyytiä pois tulvan alta. Mies kieltäytyy ja kertoo, että Jumala kyllä pelastaa hänet. Vesi nousee nousemistaan ja tulvan varaan joutunut joutuu nousemaan korkeammalle, ettei aivan kastu. Ohi soutaa veneilijä, joka tarjoaa kyytiä turvallisempaan paikkaan. Edelleen pulassa oleva kieltäytyy ja kertoo Jumalan kyllä pelastavan hänet. Vesi nousee taas ja pien se ylettyy jo kainaloihin asti. Lopulta helikopteri lentää pelastaakseen hänet turvaan, mutta yhä hän sitkeästi kieltäytyy avustaja ja kertoo Jumalan pelastavan hänet. Helikopterin lentäjä yrittää suostutella hädänalaista ottamaan avun vastaan, mutta siitä ei ole hyötyä. Lopulta onneton mies hukkuu. Kuoltuaan hän pääsee taivaaseen ja kysyy Jumalalta, miksi Jumala ei pelastanut häntä. Jumala vastaa lähettäneen autoilijan, veneilijän ja helikopterin tyyppiä pelastamaan, mutta tämä oli kieltäytynyt kaikesta avusta.

Jumala kutsuu meitä monin eri tavoin ja keinoin. Välillä on aivan erityisiä aikoja, jolloin hän tarjoaa meille apuaan, kolkuttaa ja avaa ihmeellisiäkin ovia. Usein kuitenkin keksimme selityksiä, miksi juuri nyt ei ole hyvä hetki tarttua tilaisuuteen tai avattu ovi ei ole aivan meidän suunnitelmiimme sopiva. Jumala yrittää taivutella meitä näissä tilanteissa vähän toisin keinoin uudelleen, mutta aivan määrätöntä määrää hänkään ei ole luvannut etsikonaikoja. Silloin kun Jumala puhuttelee, kutsuun kannattaa tarttua.

 

Sirpa Ahola

erityisdiakoni

9.8.2017

Tie on valmis

Rippikouluvuosi alkaa tämän vuoden osalta olla takanapäin. Tätä kirjoittaessani olen Pyysalon leirikeskuksessa kesän viimeisellä rippikoululeirillä. Leirin aamujumalanpalveluksessa on laulettu monille tuttua virttä: ”Tie valmis on, voin löytää sen keskellä kysymyksien.”

Tietä on Raamatussa usein käytetty elämänsuunnan vertauskuvana. Elämässä kukin kulkee tietään. Jokainen on kulkemassa jonnekin. Jokaisen kulkijan tiellä on myös päämääränsä.  Matkalla olevia tien kulkijoita Jeesus opastaa: "Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt. 7: 13, 14)

Pääsevätkö vain täydelliset sisään taivaan portista? Kulkeeko taivaaseen vievällä kaidalla tiellä ainoastaan täydellisiä ihmisiä? Yksi kaidan ja lavean tien ero on siinä, että lavealla tiellä kulkeva ihminen ei kysele elämälleen suuntaa. Lavealla tiellä kulkiessa ei kysellä Jumalan tahtoa, eikä etsitä tietä hänen luokseen. Kapean tien kulkija sitä vastoin hakee elämälleen suunnan Jumalan Sanasta. Jokainen, joka kyselee ja etsii taivaan tietä myös löytää sen.

Taivaan tien päässä on portti. Taivaan portti on ahdas siitä syystä, että sille portille on jätettävä kaikki mikä on ihmisestä lähtöisin. Omasta mielestään suuri ja mahtava, omiin hyviin tekoihinsa luottava ja niiden ansiosta taivaaseen pyrkivä ihminen ei tuosta portista pääse.

Meidän ihmisten ei tarvitse olla täydellisiä. Meille riittää se, että meidän taivaallinen Isämme on täydellinen ja että hän on antanut Poikansa sovittaakseen meidän syntimme. Me emme pääse taivaan portista läpi omin avuin. Me tarvitsemme elämässämme ja kuollessamme armoa, Jumalan rakkautta, jonka olemme saaneet osaksemme ilman omaa ansiotamme. Jeesuksen ristinkuolemassa jokaisen häneen uskovan ihmisen syntitaakka on sovitettu. Meidän ei tarvitse yrittää ahtautua sen kanssa sisään ahtaasta portista, vaan me voimme jättää sen Kristuksen ristin juurelle.

Tietä Jumalan luokse etsitään kaikilla rippikoululeireillä. Monien kysymysten keskellä saadaan myös vastauksia. Kaikki tiet eivät vie taivaaseen, mutta Raamatussa meille on annettu ohjeita, joiden avulla osaamme suunnistaa perille. Jeesus sanoo itse olevansa tie, totuus ja elämä. Hän, joka seuraa tuota tietä, tulee löytämään totuuden ja elämän, iankaikkisen elämän. Se tie vie kotiin, jossa epätäydellinenkin saa olla osa Jumalan valtakunnan täydellisyyttä.

Markku Viitala

Kappalainen

Kuhmalahden kappeliseurakunta

 

2.8.2017

Vaaleanpunaisen ja harmaan tien kulkijoille

”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal, seuratkaa sitten häntä!” Näin puhui profeetta Elia kansalle.  Kiemurtelemme usein harmaalla alueella, emmekä tiedä itsekään, mikä on totta ja mikä harhaa, saati että osaisimme päättää ketä seuraamme ja miten. Joskus neuvottelemme, voisimmeko seurata Jumalaa omilla säännöillämme.

Kun pituushyppääjä ponnistaa lankulta, toimitsija nostaa valkoisen tai punaisen lipun. Lippuja ei ole monta, niissä ei ole erilaisia sävytyksiä erilaisiin tilanteisiin. Vaaleanpunaista lippua ei ole. Hyppy on joko yliastuttu tai ei ole. Jumalan maailmakin on selkeä.

Me ihmiset emme pysty kulkemaan Jumalan selkeän suunnitelman ja sääntöjen mukaan. Siksi meitä varten on armo. Onneksi. Muuten jokainen saisimme punaisen lipun heilautuksen viimeistä rajaa ylittäessämme. Nyt voimme pyytää:  ”Totuuden Henki, johda sinä meitä” ja uskoa, että meitä todella johdatetaan, ohjataan ja rohkaistaan oikealle, selkeälle tielle omilta vaaleanpunaisilta tai harmailta poluiltamme. Välillä kovemmin, välillä lempeämmin. 

Sirpa Ahola

Erityisdiakoni, Kangasalan seurakunta

 

5.7.2017

Iloitkaa aina Herrassa

Paavali kehottaa meitä kristittyjä iloitsemaan kirjeessään filippiläisille. Koko kirjettä kutsutaan "ilon kirjeeksi". Erikoisen kirjeestä tekee se seikka, että Paavali kirjoittaa kirjeen vankilasta käsin.

Ulkoisesti Paavalilla ei mene kovin hyvin, hän on vangittuna, odottamassa tuomiotaan. Olosuhteista huolimatta hän näkee aihetta iloon. Onko Paavali sekaisin? Onko hän kenties käynyt oman aikansa "Marco Bjurströmin" positiivisen ajattelun kurssin? Onko kristityn elämä yhtä suosiollista myötämäkeä tai todellisuudelta ja murheilta silmiensä sulkemista?

Muistan, kun nuorena kristittynä ahdistuin kovin vaatimuksesta, jonka mukaan kristitty on aina iloinen ja onnellinen. Pidimme rintanappeja, jossa luki: "Smile, Jeesus loves you". Sisällä kuitenkin myrskysi, ja iloa piti pusertaa jostakin, ettei olisi ollut huono Kristuksen todistaja.

Vika ei ollut rintanapin tekstissä, sehän sisältää suuren totuuden. Voiko olla suurempaa lahjaa kuin se, että saa olla itsensä Jumalan pojan rakkauden kohde! Jeesus rakastaa juuri minua, se ilahduttaa sydäntäni.

Se, mikä esti minua iloitsemasta, oli huono omatunto ja väärä lainomainen käsitys kristittynä elämisestä. Kristittynä saan murehtia ja surra, jos elämä tuo mukanaan vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Jumala ei kutsu yhteyteensä erityisesti iloisia, positiivisia ja onnistuneita ihmisiä.  Jumala kutsuu kaikkia ja erityisesti niitä, jotka ovat ryvettyneet elämän matkan varrella. Minun ei tarvitse pusertaa itsestäni iloa ikään kuin vastalahjana Jumalalle. Jumala näkee sydämeeni ja tietää mitä ajattelen ja koen. Ihmisiä voimme "teatterillamme" pettää, mutta emme Jumalaa.

Mitä sitten on "ilo Herrassa", jota Paavalin mukaan pitäisi kokea aina? Se on yksinkertaisesti  luottamista ja turvautumista Häneen, joka näkee ja tuntee minut läpikotaisin ja siitä huolimatta rakastaa! Ilo Herrassa on lahja Jeesukselta, ei jokin ominaisuus minussa tai ahkerointini tulos.

Yhteys elävään Jumalaan Jeesukseen, saa pikkuhiljaa aikaan sydämessämme muutoksen. Elämän tärkeysjärjestys muuttuu. Tärkeimmäksi tulee syntien anteeksianto ja pelastus. Matkallani on tarkoitus päämäärä. Murheet ja vastoinkäymiset eivät jatku ikuisesti. Kuolema ei olekaan kaiken päätepiste, vaan siitä alkaa todellinen elämä, joka jatkuu ikuisesti. Tämä tuo lohdun ja ilon elämän keskelle.

Ilon tuo myös se, että saan kantaa Jumalan tiettäväksi iloni, suruni, tarpeeni ja rikkomukseni. Hän kuulee, ymmärtää ja antaa apunsa. Heprealaiskirjeen mukaan Jeesus voi auttaa ja ymmärtää meitä, koska hän on elänyt ihmiselämän ja kokenut sen ilot ja murheet. Jeesus itse oli synnitön ja kantoi rikkomuksemme ristillä. Hän on sinun ystäväsi, joka haluaa kantaa sinua murheen keskellä ja antaa kaikki syntisi sinulle anteeksi.

Jeesuksen seurassa saa kokea rauhaa ja iloa, joka on kaikkea ymmärrystä ja ulkoisia olosuhteita suurempaa.

 

Hessu Kärhä

Kesäteologi

 

28.6.2017

 

Juhannuksena juhlitaan Johannes Kastajaa

Johannes Kastaja oli Vanhan testamentin profeettojen ennustama herätyssaarnaaja, profeetta ja sanansaattaja, joka raivasi tietä Jeesukselle, meidän Vapahtajallemme. Meille kristityille keskikesän juhla on juuri Johannes Kastajan syntymäpäivä, ja siitä tuleekin nimi juhannus. Miten me muistamme kääntyä Jumalan puoleen tänä juhlapäivänä?

Johannes julisti nimensä, Jumala on armollinen, mukaisesti Jumalan armollista hyvyyttä, pelastusta ja syntien anteeksiantamista. Johannes kuitenkin saarnasi myös tiukasti kääntymyksestä ja tarpeesta mielenmuutokseen, jotta synnit annetaan anteeksi. Vasta ymmärtäessämme olevamme anteeksiannon ja armon tarpeessa, tulemme Jumalan eteen pyytämään ja saamaan syntimme anteeksi.

Johannes Kastajan julistuksen ydin oli: ”Tehkää parannus (eli muuttakaa mielenne), sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”. Jeesuksen tehtävä oli avautumassa, taivasten valtakunta oli tulossa lähelle ja Vapahtajamme sovitustyö ristillä oli tuova pelastuksen kaikille kansoille.

On ihmeellistä, millaisen suunnitelman Jumala laittoi täytäntöön. Ennen Johannes Kastajan syntymää enkeli antoi tiedon vanhan Elisabetin odotuksesta ja sanoi: ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta!”. Elisabet, jota pidettiin hedelmättömänä, synnytti Johannes Kastajan, joka muutti koko Israelin tulevaisuuden, ja neitsyt Maria synnytti itsensä Vapahtajan, Jeesuksen Kristuksen, joka muutti koko maailman tulevaisuuden. Melkoiset serkukset syntyivät maailmaan!

Johannes kulki Jeesuksen edellä, kuten oli ennustettu: sanansaattajana ja tien raivaajana. Hän myös kastoi Jeesuksen. Jeesus sanookin, ettei yksikään naisesta syntynyt ole Johannesta suurempi. Luukkaan evankeliumissa, Sakariaan kiitosvirressä sanotaan Johanneksen tehtävästä näin: ”Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamuksen”. Muistakaamme tänään, että tämä portti on Jeesuksessa avattu meille kaikille ja se on aina auki, sinulle ja minulle.

Pekka Laihia

pastori, kesä 2017

 

21.6.2017

 

Kuka kantaa ristiäsi?

Risti kaulaan ja menoksi. Kaulassani riippuva risti on roikkunut paikallaan pääni alapuolella kutakuinkin rippijuhlistani saakka. Olen kantanut sitä elämäni hyvinä hetkinä yhtä lailla kuin vaikeinakin aikoina. Uskon tunnusmerkkiäni kohtaan olen kokenut sekalaisen kimaran tunteita, sillä olen kantanut sitä ylpeänä, epäilevänä, kiitollisena, pelokkaana, nöyränä, vihaisena, kaikessa. Kuin ystävää olen kantanut ristiäni mukanani, samoin kuin Jumalaa, aina roikottanut mukanani.

Jokin aika sitten ristini oli kiinnittänyt erään kanssakulkijan huomion. Kuten kuka tahansa muu ohitseni kävelyä aikonut hän käveli minua vastaan kadulla, mutta askeltaessaan olikin muuttanut aikeensa ja katsonut minua. Hän katsoi silmiini, ristiini ja takaisin silmiini, pysäytti minut ja kysyi silmiään räpäyttämättä: ”Kannatko sinä ristiä vai kantaako risti sinua?”

En tiedä kysyjän taustaa tai mistä hän tuli. Enkä tiedä mistä hänen kysymyksensä kumpusi. Mutta tuo kysymys oli ällistyttävä osuvuudessaan, sillä valitettavan usein ristin pukeminen on ollut minulle tyylipuhdas tapa. Sen enempää ajatuksia ristilleni uhraamatta olen elänyt päiviäni suorittaen niitä asioita, joita olen uskonut minulta odotettavan, ja näin uskostani on tullut pelkkiä onttoja rituaaleja. Jumala ei merkinnyt minulle arkielämässäni juuri nurkkaan heitettyjä, likaisia sukkia enempää.

Risti kaulassani on kuin urheilujoukkueen pelipaita. Sillä tunnustetaan väriä ja kerrotaan muille, kenen joukoissa seisoo. Tuon yllättävän kysymyksen kuullessani ymmärsin, että olen liian usein seisonut joukkueeni riveissä tuijottaen tyhjään, luottaen omaan suoritukseeni. Helposti elän elämääni niin, että uskottelen itselleni pärjääväni itse. Mikä vielä yleisempää ja samaan aikaan ymmärrettävää, uskottelen itselleni antavani Jumalalle tilaa toimia elämässäni, vaikka tosiasiassa pidän mieluiten elämäni langat omissa käsissäni. Sitä voisi sanoa harhaksi omasta voittamattomuudestaan.

Sillä mikä olisi meille ihmisille vaikeampaa, kuin avun pyytäminen? No, ehkäpä sen vastaanottaminen.

Vaikka uskon kaikkivaltiaaseen, täydellisen hyvään ja rakastavaan Jumalaan, minulla on silti nuo aiemmin mainitut likaiset sukat nurkassani. Ja niiden seurana on kaikkea muutakin saastaa, taloni ja sieluni nurkissa. Elämässäni, niin kuin myös läheisteni elämissä tulee olemaan vaikeita ja kipeitä tilanteita aina, ja voin olla varma, etten löydä itse selityksiä niille. Elämässä Jumalan kanssa onkin kyse siitä, kehen luottaa silloin, kun on kaikkein vaikeinta, sekä silloin, kun myrsky on vasta tuloillaan.

Jos totta puhutaan, en edes jaksaisi kantaa ristiäni yksin.

Olisiko aika antaa Jumalan kantaa minua kaikessa?

 

Sanna Virta

kesänuorisotyönohjaaja

 

15.6.2017

Hengen johdatuksessa

Ajattelen, että uudestisyntymän jälkeen suurin ihme on antautua Pyhän Hengen johdatettavaksi eli kuulla Jumalan puhuvan henkilökohtaisesti ja noudattaa Hengen konkreettisia ohjeita arjen keskellä. ”Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.” (Fil. 2:13) Jumala tahtoo vaikuttaa Henkensä kautta meissä niin, että emme ainoastaan sano olevamme Jumalan omia, vaan myös käyttäydymme ja toimimme Isämme lapsina. Jos siis antaudumme. Jumala ei voi pakottaa meitä mihinkään. Hän odottaa kärsivällisesti, rakastaen.

Me kristityt olemme haluttomia tekemään muutoksia omassa elämässämme, vaikka haluammekin muutosta ympärillämme, toisten toimesta. Mistä se johtuu? Jos Jumala tahtoo parastamme, miksi taistelemme Hengen ääntä vastaan? Miksi räpiköimme inhimillisten voimiemme äärirajoilla arjen keskellä, taistellen ja nahistellen keskenämme? Miksi pyrimme kyynärpäätaktiikalla aina pienan ylemmäs toisiamme, aikuisten versiota kukkulan kuninkaasta leikkien? Miksi tyydymme sekundaan, kun Jumala tarjoaa parastaan? Olemmeko tulleet suorastaan hulluiksi? Miksi muutos itsessä on niin pelottava asia?

Uutisia seurattuaan kyynistynyt aikuinen kysyy, missä on Jumala kaiken tämän pahuuden keskellä? Jumala on tässä. Hän on läsnä. Ei Hän ole valtaistuimeltaan poistunut. Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. (Hepr. 13:8) Sodat, vainot, nälänhätä ja kaikkinainen maailmassa liki pitelemättömänä jylläävä suoranainen pahuus on valitettavasti kumulatiivista vaikutusta siitä, että ihminen on itsekäs, eikä tahdo muuttua. Ihminen on luonnostaan sisäisesti kuollut syntiensä vuoksi, hän ei katso lähimmäistään silmiin, ei kosketa lämmöllä, ei anna omastaan tai edes pysähdy, vaikka toinen henkitoreissaan makaisi maassa apua anellen. Sellainen on ihmisen sydän luonnostaan, kova ja paatunut, kuten Jeesus totesi (Mark. 7:20–23).

Mutta Jumala ilmoittaa tahtonsa: ”Minä annan teille uuden sydämen, ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäänne. Minä poistan teidän ruumiistanne kivisydämen ja annan teille lihasydämen. Henkeni minä annan teidän sisimpäänne...” (Hes. 36:26–27) Tämän parempaa uutista ei voi olla! Jumala tahtoo auttaa meitä muuttumaan, pukea meidät voimaan ylhäältä, kääntämään katseemme pois omasta navastamme, omasta pikku piiristämme ja näkemään asiat laajemmasta näkökulmasta, rakkauden ja vapauden perspektiivistä. Jumala tahtoo meidät takaisin yhteyteen, toistemme ja ennen kaikkea itsensä kanssa. Jeesuksen sijaiskuoleman vuoksi olemme sataprosenttisesti kelvolliset Jumalan valtaistuimen eteen. Tuolla paikalla ihminen väistämättä alkaa muuttua Hänen kaltaisekseen, jota luottavaisin ja avoimin mielin saa katsella Hengessä.

”Tule ja seuraa”, kuiskaa Herran Henki edelleen tänä päivänä. Ole rohkea. Jeesus hyväksyy sinut seuraansa. Siitä Hänen ristinsä on vakuutena.

 

Riku Lähteenkorva

pastori

 

7.6.2017

Pelastavaa järjettömyyttä

 

Jokaisella uskonnolla on oppinsa. Usein keskustellaan siitä, ovatko uskonnot samanlaisia vai erilaisia. Usein kuulen ajatuksen, että kaikki uskonnot ovat perimmältään samanlaisia, tai että ainakin niin kuuluisi ajatella. Ajatuksen tavoitteena on ehkä halu uskontojen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon niin, että emme turhaan repisi toisiamme vaikeissa kiistoissa. Uskontojen erilaisuus, rauhanomaisuus ja rinnakkainelo on kovin ajankohtainen aihepiiri.

Kristinuskossa on kaksi jykevää hengellistä opinkohtaa, jotka tekevät siitä erilaisen kuin muista. Ne erottavat myös juutalaisista ja islamista, vaikka näitä kolmea voi helposti ajatella sukulaisuskontoina. Jeesus oli juutalainen. Vielä keskiajalla islamia käsiteltiin usein kristillisenä harhaoppina, siis ikään kuin lähipiiriin kuuluvana asiana.

Jumala on Kolminaisuus. Sillä tarkoitetaan jotakin sellaista, että on yksi Jumala. Jos kuitenkin pääsisimme katsomaan Jumalaa ikuisuuteen, näkisimme hänessä eriytyneisyyttä. Huomaisimme, että yksi Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki. Lisäksi, Jeesus, joka naulattiin ristille, ei ollut vain ihminen, vaan tämän Kolminaisuuden yksi persoona: Poika. Isä lähetti Poikansa syntymään ihmiseksi, joka sai nimen Jeesus. Sitä juhlimme jouluna!

Jokainen ymmärtää heti, että ajatus yhdestä, joka on kolme, tai kolmesta, joka on yksi, on loogisesti vaikea ajatelma. Ajatus Jumalasta, joka syntyy ihmiseksi, ei ole ihan helppo sekään. Juuri noissa kohdin sekä juutalainen että muslimi kurtistavat kulmiaan. Miksi näin sitten on?

Syy ei ole periaatteellinen vaan käytännöllinen. Kaikki johtuu Jeesuksesta.

Jeesus itse kertoi itsestään tavalla, että hän ja Isä Jumala ovat yksi – tosin enempiä määrittelemättä sitä.  Hän myös puhui itsestään Isästä erillisenä: Poikana. Hän sanoi Isän lähettäneen hänet ja antaneen hänelle tehtävän. Jesus itse sanoi lähettävänsä Pyhän Hengen – ei itseään tai Isää, vaan kolmannen. Pyhä Henki tuo ihmisille ikuisuuden, jossa Isä ja Poika ovat.

Kolminaisuus kertoo kaiken olemassa olevan syvimmästä luonteesta. Isä, Poika ja Pyhä Henki jakavat yhden olemisen täydellisessä rakkaudessa. Siksi kaikki luotu on tehty rakkaudessa ja rakkaasti. Jumala tahtoo ihmiseltä rakkauteen perustuvaa suhdetta itseensä, ei niinkään käskyyn tai pakkoon perustuvaa yhteyttä.

Koska Jeesus oli ihmiseksi syntynyt Isän Poika, juuri siksi hän saattoi voittaa kuoleman pääsiäisenä. Ihminen ei olisi siihen pystynyt. Isä lähetti Poikansa sitä varten: pelastamaan ihmiset pahasta.

 

Henri Lehtola

Kangasalan kappalainen

 

 

24.5.2017

Tervetuloa torille!

Huomenna helatorstaina vietämme Kangasalan torilla suurta torijuhlaa.  Juhlinta alkaa klo 11 messulla ja jatkuu aina 15.30 saakka. Päivän aikana Sinulla on mahdollisuus olla yhdessä tuttujen ja vähän vieraampienkin kangasalalaisten kanssa nauttimassa hyvästä ohjelmasta, hernekeitosta ja pullakahvista!

Torstain toritapahtuma aloittaa Kangasalan seurakunnan juhlavuoden vieton.  Valtakunnallisesti juhlimme uskonpuhdistuksen 500-vuotismerkkivuotta ja Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotta.  Tämän lisäksi juhlimme Kangasalla seurakunnan 650-vuotisjuhlavuotta ja kirkon 250-vuotisjuhlavuotta.  Juhlan aiheita siis riittää! Kuluvan vuoden aikana seurakunta tulee muutamaan otteeseen ”kansan keskelle”.  Toritapahtuman lisäksi järjestämme alkusyksystä seurakunnan syntymäpäiväjuhlia eri puolella pitäjää. Marraskuun alussa on vuorossa tapahtumapäivä Kangasala-talossa.

Mutta miksi näitä tapahtumia järjestetään? Niitä järjestetään osittain juhliaksemme menneisyyttä, historiaa ja muistaaksemme edesmenneiden sukupolvien työtä.  Mutta ennen kaikkea järjestämme juhlia ja tapahtumia, koska uskomme seurakunnan välittämän sanoman olevan ensiarvoisen tärkeä tämän päivän ja tulevaisuuden kangasalalaiselle.  Juhlavuoden teeman mukaisesti haluamme olla kertomassa ARMOSTA.  Tuo yksi sana kertoo vahvasti siitä, että sinä kelpaat! Et kelpaa sen tähden, että olisit aina osannut elää moitteettomalla tavalla.  Et kelpaa sen takia, että uskosi Jumalaan on aina ollut vahvaa.  Armo tarkoittaa sitä, että sinä kelpaat, koska olet Jumalan luoma ja lunastama ihminen.  Jumala rakastaa sinua, koska olet hänen luomistyönsä tulos – juuri sellaisena kuin olet.  Jumala rakastaa sinua, koska Jeesus kärsi rangaistuksen sinun tähtesi – koska olet sellainen kuin olet. 

Me ihmiset elämme armottomassa maailmassa, jossa vaaditaan paljon – siksi tarvitsemme armoa. Koemme ja tunnemme armottomuutta monin eri tavoin. Armottomuuden keskellä omat voimat loppuvat ja jäljelle jää toivottomuus.  Olemme myös itse armottomia toisia ihmisiä kohtaan.  Inhimillisyyden tilalle tulee helposti tunteettomuutta, auttamisen paikan valtaa halu käyttää hyväksi toisen heikkoa tilaa.  Armo on tyystin toisenlaista: Armon kohtaaminen vahvistaa tunnetta siitä, että on hyväksytty, että on arvostettu ja että on rakastettu.  Tällaista tunnetta me tarvitsemme tänään ja tulevaisuudessa, meitä ei lyödä vaan meitä kannetaan!

Kasteemme perusteella meillä jokaisella on pysyvä kotipaikkaoikeus seurakunnassa.  Tämä merkitsee elämistä armon yhteydessä! Se merkitsee myös kutsua elää yhteydessä toisten armahdettujen kanssa.  Tule siksi torille – huomenna helatorstaina!  

Seppo Jarva
kirkkoherra

 

Vaaleaa pöytäkynttilää sytytetään tulitikulla.